lauantai 29. marraskuuta 2014

Vaellus Himalajalla kohti Annapurna Basecampia // Trekking at the Himalayas towards Annapurna Basecamp

Ajatus trekkaamisesta Himalajalla oli kytenyt takaraivossa jo vuosia. En edes muista mistä se alun perin lähti, mutta ainakin Madventuresin Annapurna-jaksot olivat tehneet jonkinlaisen vaikutuksen. Periaatteessa olen aina pitänyt ulkona liikkumisesta ja vaeltamisesta, mutta rehellisyyden nimissä täytyy todeta että edelliset "oikeat" vaellukseni olen tehnyt vaellusrippileirillä Sallassa. Siitähän on "noin kymmenen vuotta" aikaa? Ja niin, taisihan intissäkin jotain metsissä samoilua olla, mutta siellä se oli ehkä vähän eri henkistä.

Vaikka olenkin aktiivinen ihminen ja tykkään liikkua ulkona, niin lähtökohtia vaellukselle voinee kuvailla parhaiten sanoilla "innostunut amatööri". Mutta minkäs sitä unelmilleen mahtaa. Olen sen verran monta kertaa maalaillut itseni vaeltamassa jylhissä vuoristomaisemissa kuin veikkagustaffsson konsanaan, että reissukohteita miettiessämme Nepal oli yksi ensimmäisistä. Lomamme olivat aiemmin suuntautuneet aurinkoisille hiekkarannoille, ja vaikka olenkin jo vuosia vaalinut ajatusta vaellusreissusta, niin en usko että olisin vastedeskään varta vasten Nepaliin lähtenyt.






Nepal ja Annapurnan seutu erityisesti ovat loistokohteita trekkaajille. Vaihtoehtoja on sen verran reilusti, että varmasti pystyy löytämään haluamansa vaikeustason. Kaikkea löytyy, tunnin vaelluksista useiden viikkojen telttaretkiin. Itse valitsimme jotain tuosta välimaastosta, eli niin sanotun tea house trekin Annapurna Base Campille. Vaellusreittien varrella on pikkuisia kyliä parin tunnin kävelymatkojen päässä, eli kun olet muutaman tunnin kävellyt ja hengittänyt raikasta vuoristoilmaa ihaillessasi jylhiä maisemia, voit pysähtyä ottamaan kuuman suihkun, syödä hyvän lounaan tai päivällisen, surffailla vähän netissä ja palautua päivän urakasta ottamalla hyvät yöunet pehmeässä sängyssä. Noin niin kuin romantisoituna ajatuksena.


Meidän alkuperäisen suunnitelman mukainen trekkireitti näytti tuolta alla olevalta kuvalta, lähtien Nayapulista, Ghorepanin ja Chhomrongin kautta Annapurna Basecampille.





(karttakuva täältä)


Todellisuudessahan kävellessä pitää koko ajan katsoa mihin astuu ettei taita nilkkaansa, eikä siinä paljoa maisemia ehdi ihastelemaan. Hengittämisen kanssakin on vähän niin ja näin, sillä mitä korkeammalle mennään, niin sen vähemmän on happea käytettävissä ja pienetkin askareet tuntuvat rankoilta. Viimeistään parikymmentä kiloa painavan Bellan raahaaminen kantoliinassa kuusi tuntia rappusia ylös pistää hieman kyseenalaistamaan koko homman järkevyyttä.
















Teetuvat eli guest houset ovat pieniä, 5-20 huoneen hotelleja, joissa tarjoillaan muutamia paikallisia perusruokia. Listalta löytyy usein myös pastaa, pizzaa, olutta, paikallista viiniä (hyi helvetti) sekä suklaapatukoita. Yleisin ravinto on dal bhat, eli riisiä, papumuhennosta ja pinaattia. Sitä sitten saakin santsata samaan hintaan niin monta kertaa että nälkä lähtee. Teitähän tuonne ylös ei mene, joten kaikki ruokalistalla olevat tuotteet ovat joko omaa tuotantoa tai raahattu vuorelle kantajareppanoiden tai muuliparkojen selässä. Löytyipä erään teetuvan oleskelutilasta biljardipöytäkin, josta erikoismaininta kantajille. Teetupien huoneissa ei ole minkäänlaista lämmitystä, eli lämpötila saattaa auringon laskettua painua pakkasen puolelle. Se kuuman suihkunkaan euforia ei ihan loputtomiin kestä, kun seisot suihkun jälkeen märkänä viisiasteisessa kylpyhuoneessa ja tunnet miten varpaat jäätyvät pikkuhiljaa kivilattiaan kiinni.

Teetuvissa suurinta huvia on istua kamiinan ääressä ja pelata korttia, suunnitella seuraavan päivän reittiä kartan ääressä tai jutella muiden trekkaajien ja oppaitten kanssa. Siinä samalla kuulee aika mielenkiintoisia elämäntarinoita, etenkin paikallisilta. Niistä lisää myöhemmin.
















Poluilla voi vaeltaa omatoimisestikin, mutta (hyvän) oppaan kanssa saa enemmän irti trekistä. Hän pystyy suosittelemaan paikkoja, kertomaan historiasta ja paikallisista tavoista, neuvottelemaan hinnat valmiiksi teetupien kanssa ja hoitamaan jotakuinkin kaikki käytännön asiat, että itse voi keskittyä oleelliseen. Opas ei kuitenkaan kanna tavaroitasi, joten jos ei halua itse raahata niitä, niin sitten voi palkata kantajan. Kantajat eivät välttämättä puhu juurikaan englantia eivätkä tee muutenkaan mitään oppaan tontille kuuluvaa, vaan ainoastaan keventävät omaa kuormaasi. Oppaiden hinta on jotakuinkin 20USD/päivä ja kantajien 15USD/päivä. Meillä kävi hyvä tuuri, sillä saimme hotellin kautta järjestettyä kantajan, joka oli tutkintoa vaille valmis opas. Hän siis raahasi meidän kolmen tavarat rinkassa, hoiti kaikki käytännön asiat puolestamme, osasi kertoa kaikkea mielenkiintoista ruokailutavoista vuorten korkeuksiin hyvällä englannilla eikä antanut hymyn hyytyä edes siinä vaiheessa kun Bella oli viikon verran läpsinyt häntä pyllylle.

Meidän trekin päämääränä oli Annapurna Base Camp eli tuttavallisemmin ABC 4130 metrin korkeudessa. Tarkkaa tietoa kestosta ei ollut, mutta ajateltiin että kahdessa viikossa sen maksimissaan vetää läpi. Ekana päivänä aamiaisen jälkeen hypättiin autoon ja ajettiin Pokharasta puolentoista tunnin matka Naya Puliin, josta hankimme vielä viime hetken ostoksina käytetyt vaellussauvat ja lähdimme tallaamaan. Eka päivä oli suhteellisen iisi, ja 5-6 tunnin tallaamisen jälkeen asetuimme taloksi Hillen pikkukylään 1460 metrin korkeuteen. Varsinaiseen asiaan päästiin seuraavana päivänä, kun tehtiin kaikkien aikojen porrastreeni. Olen juossut treenimielessä portaita kerran jos toisenkin samoin kun Giakin, mutta tämä oli kyllä jotain aivan muuta. Kilometreissä matkaa ei tullut paljoakaan, mutta nousua tuli 800m ja tämä siis tapahtui pääsääntöisesti portaita pitkin, jotka jotkut olivat rakentaneet keskelle vuoristoa vuosikymmeniä sitten. Kannattaa muistaa edelleen että hengittäminen, se ei tuolla vuoristossa ole ihan yhtä helppoa kuin Suomessa. Kaikkiaan niitä portaita oli 5000+ sinä päivänä. Kokonaisuudessaan koko trekillä ainakin 10 000. Tiedättekö sen fiiliksen, kun teet salilla kyykkyä, jalat tärisevät ja tiedät että kannattaa lopettaa, koska seuraavana päivänä ovat jalat aivan romuna? Tässä on vähän sama juttu, paitsi että lopettaminen ei ole vaihtoehto. Hengissä kuitenkin selvittiin (hädin tuskin), ja trekin rankimman päivän jälkeen yövyimme Banthantin kylässä (2210m).

Tässä teille pienenä ilahdutuksena vielä video neljnnen päivän epätoivosta (kolmantena, eli pahimpana päivän ei tullu mieleen kaivaa kameraa edes esiin puuskutuksen lomasta) ja unelmien toteutumisesta, yrittäkää vetää volat täysille. :)
























Siitä jatkoimme eteenpäin Ghorepaniin (2860m), josta hipsimme aamuviideltä jäätävissä olosuhteissa jälleen tunnin verran portaita ylös Poon Hilllille (3193m) ihailemaan auringonnousua, joka oli a-i-v-a-n m-a-h-t-a-v-a. Siellä kuulkaa valkeni vuoriston kauneus, jylhyys, mahtavuus ja oikeastaan kaikki minkä takia tänne oli lähdetty.





















Täällä on sellaisia hauskoja t-paitoja, joissa on vuoriston kuva ja teksti "Nepali flat - little bit up, little bit down". Seuraavien päivien aikana hahmottui oikein hyvin, mitä tämä käytännössä tarkoitti. Poon Hill oli tämän alkutaipaleen korkein kohta, josta lähdettiin laskeutumaan hieman alaspäin, ennen kuin jatkaisimme nousua ABC:lle. Kartan mukaan seuraava majapaikka oli aina vähän alempana kuin edellinen, mutta jos se nyt sattui olemaan viereisellä vuorella, niin käytännössä tarkoitti sitä, että ensin kavuttiin 600m alas, ylitettiin laakson pohjalla virtaava joki ja sitten kiivettiin naapurivuorta 400m ylös.



















Meillä oli osunut vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen kylmä kausi päälle, ja majapaikoissa oli kylmempää kuin oltiin ajateltu. ABC:llä olisi mahdollisesti 20 astetta pakkasta. Sinänsä tämä ei olisi ongelmallista, sillä voisi kuvitella että kyllähän suomalainen on kylmään tottunut. Samalla sitä on kuitenkin tottunut myös keskuslämmitykseen, eli ainakin siihen että edes sisätiloissa olisi lämmintä. Kylmyys rassasi etenkin perheen pienintä siihen malliin, että päätimme että Gia ja Bella lähtisivät takaisin Pokharaan ja minä jatkaisin oppaamme Shankerin kanssa ABC:lle. Ennen teiden erkanemista otimme lepopäivän kuumilla lähteillä ja hengasimme tuntitolkulla lämpimässä vedessä vetreyttämässä kipeitä lihaksiamme. Jotkut meistä myös hyppivät, huusivat, mellestivät ja roiskivat vettä muiden rauhoittumaan tulleiden ihmisten päälle (sorry!).















(oli se)


Bella oli pitänyt kipsiä kädessään lääkärin määräämät pari viikkoa, ja otimme sen pois juuri sopivasti että tyttö pääsisi uimaan kuumille lähteille. Kipsin jäljiltä käsi ei vaikuttanut toimivan oikein kunnolla, ja kyynärpäässä oli kamala mustelma. Bella ei saanut kättä kunnolla suoraksi, ja aristi kyynärvarren lihaksia pahasti. Mietimme onko se ainoastaan kipsin pitämisestä aiheutunutta jäykkyyttä vai onko kädessä jotain muutakin vialla, mikä oli jännittävällä lääkärikäynnillä jäänyt huomaamatta. Huoli pienen kädestä oli sen verran suuri, että aiempien suunnitelmien sijaan päätimme kaikki lähteä takaisin Pokharaan hakemaan lääkäriltä diagnoosia. Pahimmassa tapauksessa edessä olisi ollut lento Bangkokiin tai Singaporeen kunnon sairaalapalvelujen ääreen, ja minulta olisi kulunut viikon verran käyntiin ABC:llä.

Niinpä lähdimme kaikki kuumilta lähteiltä kohti Siwain kylää, josta otimme vähintäänkin jännittävän autokyydin pölynimurilla…siis sellaisella pikku-Hyundailla takaisin Pokharaan. Sanotaanko nyt vaikka, että on vuoristoteitä joilla kannattaa ajella jeepillä, ja sitten on sellaisia tasaisempia teitä joissa voi ajella ihan tavallisella Hyundailla. Mutta perille päästiin, ja lääkärikäynnin (tällä kertaa ihan kunnon länkkäriklinikalla) tuloksena Bellan käsi oli juuri niin hyvässä kunnossa kuin voi toivoakin, eikä mitään isompaa ollut rikki. Etusijalla on luonnollisesti koko perheen terveys ja hyvinvointi.

Meidän lopullinen reitti näytti tältä:


1. päivä
Pokhara -> Naya Pul  autokyyti n. 2h
Naya Pul 1070m  -> Hille 1460 m, nousua 400m, aika n. 3h
(kartalla jossain Bire Thatin ja Ullerin välissä)

2. päivä
Hille 1460 m -> Banthanti 2210 m, nousua 750m, aika n. 6h

3. päivä
 Banthanti 2210 m -> Ghorepani 2860 m, nousua 650 m, aika noin 4h

4. päivä
aamuviideltä nousu auringonnousua katsomaan Gorephani 2860 m -> Poon Hill 3193 m, nousua 330 m, aika 1h
takaisin alas, 330 m ja sitten jatkettiin
Gorephani 2860 m -> Tadapani 2630 m, laskua 230 m, aika 4 h

5. päivä
Tadapani 2630 m -> Jhidudanda 1780 m, laskua 850 m, aika 5h

6. päivä
lepopäivä Jhidudandan kuumilla lähteillä
(josta Miikan piti lähteä ylös ja Gian ja Bellan palata, mutta päätimme kaikki lähteä sittenkin takaisin alas)

7. päivä
Jhidudanda 1780 m -> Siwai 1640 m, laskua 140 m, kesto 3,5h
Siwaista taksikyyti takaisin Pokharaan.





On hyvä muistaa ettei mikään nousu tai lasku 3. päivän jäätäviä 6 h portaita pelkkää ylämäkeä, ollut siis pelkästään nousua tai laskua, vaan välillä mentiin ylös ja välillä alas päivän mittaan paikallisia "portaita" tai vähintäänkin jänniä vuoristoviidakkopolkuja. Maisemat olivat yhtä kaikki jatkuvasti hämmentävät.


Mitä trekistä sitten jäi käteen? Itsensä ylittäminen lienee päällimmäisenä mielessä. Vaikka olimme vaeltamassa vain 7 päivää aiotun 12-15 sijaan, niin olo oli kyllä jotakuinkin runneltu. Harmittaa toki että ABC jäi näkemättä, mutta vuoria ehti kyllä ihastelemaan monta monituista kertaa. Ja jäipähän jotain ensi kertaankin. Maisemat olivat kerrassaan huikeita, ja kunnioitus sekä vuorilla asuvia ihmisiä, heille elintarvikkeita raahaavia kantajia sekä itse luontoa kohtaan nousi entisestään. Aivan mahtava kokemus. Voin suositella lämpimästi kelle tahansa jota edes etäisesti kiinnostaa ulkoilmaelämä, mahtavat maisemat ja itsensä haastaminen.

Muutamia todellisia WOW! -hetkiä trekillä oli:

  • Koko linnunrata aamuviidelta täysin kirkkaalla taivaalla vuoristossa. Bellan sanoin "Vaaaaau, äiskä ja iskä, minä en ole koskaan nähnyt näin montaa tähteä!".
  • Poon Hillillä koettu auringonnousu, jolloin suurin osa Annapurnan huikeita vuoria ja lumisia huippuja, niitä kuusi-kasitonnisia, valaisi punainen pallo.
  • Eräällä lepopaikalla korkealla vuorenreunalla suoraan edestä lentänyt kotka, jonka siipienväli taisi olla jotain 1,5 ja 2 metrin väliltä. Päässä alkoi väistämättä soimaan El condor pasa ja kielellä maistumaan olut. Harvoin saa niin läheltä nähdä kotkan huikean liidon.
  • Pelkkää vehreää vuoristoa ja suora 400-500 metrin pudotus alas vaelluspolun reunalta. On se kuulkaa jännä tunne. (kuva alla)
  • Maavyöryn jäljiltä tuhoutunut polku, jossa tilaa mennä oli arviolta 50 cm, ja siitä suora tiputus alas jokeen kallioreunamaa. Mentiin selkä kiinni vuorenseinässä. Kädestä pidettiin todella kovaa kiinni.
  • Kaikki ne uskomattomat vuoriviidakkometsiköt, joiden läpi samoiltiin. Ei niitä näkymiä oikein pysty kuvailemaan. Ne pitää kokea.






...unohtamatta 30 kännisen kiinalaisen bileitä keskellä vuoristoa eräänkin teetuvan pihalla illasta. :)


- Miika ♥


PS. Tulossa vielä postaukset keskittyen lapsen kanssa trekkaamiseen Himalayalla, sekä keliaakikon trekkaaminen samalla alueella. Sitä ennen voitte katsoa Bellan blogista miltä Himalajan trekki näytti lapsen silmin.



//



The idea of trekking in the Himalayas had haunted me for years. I'm not quite sure where it originated in the first hand but there it has been quite a qhile nevertheless. I've always been an outdoors person but my previous trekking experiences date back to the 90's. So, the starting point could be best characterized as an "excited amateur."

When we were doing the first sketches of our route-to-be for our RTW trip, Nepal was one of the first destinations that we came  up with. Our previous travels have mostly taken us to the white-sanded sunny beaches and even though I've been wanting to see the Himalayas already for a long time I'm not quite sure if I would ever have done the trip if it wasn't more or less along the route to somewhere else.

Nepal and especially Annapurna region are excellent destinations for trekkers. The variety of different options includes everything from one hour trek to several weeks of camping. We picked something from between, a so called tea house trek to Annapurna Base Camp. Along the route there are small villages within one to two hours walk. So, when you've breathed in fresh mountain air while walking and watching the most awesome sceneries, you can take a pause for a hot shower and a meal, surf a bit on the Internet and refresh yourself by a good night sleep in a comfy bed. This however only looked through a bit romamtized goggles.

In reality you would mostly be staring at your feet and toes while walking not to  twist your ankle four days away from the nearest road. The breathing is also an effort because of thinner air in higher altitudes. Carrying Bella up the stairs for a good six hours might make one kinda question if it was such an excellent idea to do a trek in the Himalayas after all.

The tea houses are small motels that have something between 5-20 rooms. Menu includes mainly few local dishes of what the most usual one is dal bhat: rice, bean mash and spinach. The good part is that you can eat it as much as you want for the same price. There are no roads up there so everything must be carried by porters or mules. You can also order some western dishes such as pasta or pizza, some beers, local wine rakshi (yuck) and chocolate bars but the prices are somewhat high.

The rooms in the tea houses have no heating (not to speak central-heating), so the temperature might go below zero once the sun sets. Hot shower is quite an experience since you're standing in a room which has temperature of five degreescelsius and you're standing on an icy stone floor.

The best amusements in the tea houses are to sit next to the warm oven, play some cards, plan next day's route and chit chat with guides or other trekkers. And while doing that you might hear quite interesting life stories. More about those on later posts.

Trekking can be done on your own but you might get the best ouf it with a good guide who can tell you everything from local eating habits to heights of the surrounding peaks. Guides doesn't however carry your backpack so for that you might want to hire a porter. Porters don't usually speak English so you won't be able to get that much information as with a guide. The guide costs around 20USD/day and the porter around 15USD/day. We had good luck since we got a porter that was about to become a guide, so he didn't only carry our backpack but also took care of all the practical issues, He never stopped smiling even though Bella kept slapping his butt continuously for a week.

Our target was the Annapurna Base Camp or ABC at the height of 4130 meters. We thought it would take maximum of two weeks to get there and back. During the first day we drove from Pokhara to Naya Pul and started our 5-6 hours nice climb up to 1460 meters and stayed overnight in a small village of Hille. On the next day we went through of something you would call the "Mother of all stairs" -excercises. Climbing up 5000+ stairs and nearly 800 meters during six hours while carrying Bella (around 20 kg) on my back. You know that feeling when you're doing squats in the gym, you feel your legs starting to shake and know that it would be a good time end the exercise? Well, that's pretty much the same but quitting wasn't an option. Nevertheless we (barely) survived and stayed overnight at Banthanti at 2210 meters.

On the nexrt day we continued our trek to Ghorepani (2860m) where we stayed overnight before heading up to Poon Hill  (3193m) to see the most awesome sunrise ever at 5:00 a.m next morning. This scenery was breathtaking and it was pretty much the moment we came for.

Here in Nepal they sell some fancy t-shirts with a drawing of mountains and a text "Nepali flat - little bit up, little bit down." During the next days we realised what that meant in practice. Poon Hill was the highest point of this part of the trek after which we started descending for a few days before heading again upwards to ABC. If you looked at the map the next village would be only 200m below but it might be located on a next mountain. That meant descending 600m, crossing the river down in the valley and ascending 400m to the village.

We caught exceptionally cold season and the tea houses were way colder than expected. At the ABC the temperature might go down to -20 degrees celsius. For someone coming from Finland you might think that cold weather wouldn't be a problem, but we're also used to have a central heating so you wouldn't be freezing also indoors. The coldness was quite harsh especially to smallest one so we decided that Gia and Bella would get back to Pokhara and I would continue to ABC with our guide Shanker. Before that we spent a day resting and bathing in the hot springs and stretching our sore muscles. Some of us also screamed, jumped and splashed water to all other trekkers that were trying to enjoy themselves in warm waters (sorry for that guys).

Bella had held a cast in her arm for the two weeks the doctor ordered and we took it off once arriving to hot springs. She seemed to have problems moving the arm and there were also huge bruises surrounding her elbow. She couldn't stretch her arm properly and said that the muscles hurt. We thought whether it was only stiffness related to wearing the cast for two weeks or something else that the doctor had missed on the previous somewhat exciting visit to local hospital. We were that worried of Bella's wellbeing that we ditched the earlier plans and decided that we would all head back to Pokhara. In the worst case we would need to fly to Bangkok or Singapore to a decent hospital and it would've taken  around seven extra days for me to get up to ABC and back to Pokhara. So we headed from hot springs towards Siwai village where we took quite an exciting ride back to Pokhara in a vaccuum cleaner… I mean small Hyundai. One might say that there are roads that are meant for Jeeps and then there are a bit more flat roads that are good for your regular Hyundai. However we made it back to Pokhara and after visiting a nice and clean western clinic we heard that Bella's arm had healed as good as expected and it would just be a bit stiff after having to wear a cast. Our main concern is naturally the well-being of the whole family.


Our final route of the trek looked like this:


Day 1.
Pokhara -> Naya Pul  car ride. 2h
Naya Pul 1070m  -> Hille 1460 m, elevation 400m, time ~ 3h
(On the map somewhere between Bire Thatin and Ulleri)

Day 2.
Hille 1460 m -> Banthanti 2210 m, elevation 750m, time ~ 6h

Day 3.
Banthanti 2210 m -> Ghorepani 2860 m, elevation 650 m, time ~ 4h

Day 4.
at 5 a.m from Gorephani 2860 m -> Poon Hill 3193 m, elevation 330 m, time ~1h
back down 330 m from Poon Hill sunrise, then continue
Gorephani 2860 m -> Tadapani 2630 m, coming down 230 m, time ~ 4 h

Day 5.
Tadapani 2630 m -> Jhidudanda 1780 m, coming down 850 m, time ~5h

Day 6.
Resting at Jhidudanda hot springs /from where Miika was supposed to continue to ABC and Gia and Bella go back down, but as described earlier, we all decided to go back down.)

Day 7.
Jhidudanda 1780 m -> Siwai 1640 m, coming down 140 m, time ~ 3,5h
Cab ride back to Pokhara from Siwai.




It's good to keep in mind that with the exception of day 3. 6 hours elevation of the goddam steep stairs, the rest of the days was going up and down and up and down, not just one way either up or down in the mountain jungle paths.


So, what was the outcome of the trek? Challenging and winning yourself was the biggest thing. Even though we trekked only for seven days instead of 12-15 we thought it would take, we felt really exhausted. Of course we're sad for missing ABC but we had a chance to see epic views and sceneries and of course there is always a chance to return here. Mountains were absolutely gorgeous and the respect towards people living in there as well as the people who carry all the daily materials to them rised highly. I can highly recommend this experience to everyone who is even distinctly interested in outdoor activities, awesome sceneries and you need to love to also challenge yourself.

Some of the most memorable WOW -moments of the trek were:

  • The whole Milky Way showing at 5:00 a.m on the clear sky up in the mountains. With Bellas words "Woooooow, look mom and dad, I have never seen this many stars!".
  • Sunrise at Poon Hill when most of the 6000-8000 meter high tops in the Annapurna area were bathing in a light of a huge red ball
  • An eagle that we saw flying just 20 meters below us. It had a wingspan of 1,5 to 2 meters. I started immediately humming El Condor Pasa and I can swear I also tasted a little bit of beer in my mouth. (old Finnish beer commercial)
  • Lush green mountains and a straight 400-500m drop down. Somewhat exciting.
  • Narrow path which was narrowed further by a landslide. About 50cm wide with a drop straight to a river down below. We sticked pretty close to the wall and held hands quite tight.
  • All those unbelivable mountain forest jungles we trekked through. Those sceneries cannot be      described. They must be experienced. 

...not to forget the pack of around 30 drunken chinese having a party on the yard of one tea house.


- Miika ♥


PS. We'll soon be posting also about specifically trekking with a kid in the Himalayas, as well as how a person suffering of gluten allergy survives in these hoods. Meanwhile, check out what the trek looked like through Bellas eyes in her own blog. Stay tuned!