perjantai 5. joulukuuta 2014

Mitä tekisit, jos tietäisit paljonko sinulla on elämää jäljellä?

Nuoruudenystäväni Jessica kuoli äskettäin nyt marraskuussa. Suru-uutinen kantautui tänne matkan päälle. Vaikka se oli odotettavissa, ei se silti tehnyt asiasta helpompaa. Jotakuinkin vuosi-puolitoista vuotta sitten itkin pari iltaa sitä kohtaloa, josta kuulin Jessicalta itseltään, ja jonka Jessica tiesi väistämättä olevan edessä. Liian varhainen lähtö tästä maailmasta. Olin niin surullinen Jessican ja koko hänen perheensä puolesta. Ja olen edelleen. Ei ole helppoa elää tietäen, ettei aikaa ole paljoa jäljellä - ja nyt sitä ei enää ole.






Jessicalta jäi tätä maailmaa sulostuttamaan kaksi pientä poikaa ja heidän isänsä. Myös laaja ystäväpiiri jäi kaipaamaan elämäniloista ja valoisaa, kaunista naista. Uskallan kertoa teille nämä asiat, sillä Jessica kertoi itse hyvin avoimesti tilanteestaan. Voit kuunnella Jessican koko tarinan Yle Puheelta, Arman Alizadin ohjelman podcastista.


Kun kerroimme matkasta ystäville ja tutuille, Jessicalta tuli viesti, jossa hän sanoi olevansa todella iloinen siitä, että toteutamme unelmaamme. Niin mekin. Tiedän, että olemme etu-oikeutettuja niin monessa suhteessa, sillä meille tämä on ollut mahdollisuuksien puitteissa. Kaikki eivät syystä tai toisesta pysty suurimpia unelmiaan toteuttamaan koskaan itsestään riippumattomista syistä. En tiedä montako unelmaa Jessicalta jäi toteuttamatta kun lähtö tuli tästä maailmasta ihan liian aikaisin. Siihen nähden olen tyytyväinen siitä että keräsimme rohkeuden tehdä tämä nyt eikä sitten joskus. Mitäpä jos sitten joskus ei koskaan tulekaan?





Lentäessämme ensimmäistä osuutta matkasta välillä Lontoo-Mumbai, lentoyhtiön asiakaslehdessä oli juttu elinaikakellosta. Kelloon syötetään ikä, syntymäpaikka, asuinpaikka, pituus ja paino, sekä muutamia muita tietoja, ja kello tekee näiden pohjalta käyttäjälleen arvion odotetusta elinajasta ja alkaa tikittämään alaspäin laskien, paljonko aikaa on enää jäljellä.

Mietin ensin, haluaisinko todellakin tietää sellaista? Miksi kukaan haluaisi omasta kuolevaisuudestaan muistutuksen jatkuvasti? Kello tikittää, ja se tikittää taaksepäin. Tik-tak. Tik-tak. Siinä se elämäsi menee. Tunti tunnilta. Sekunti sekunnilta.

Oma rajallisuus on asia, jota ei mieluusti tule miettineeksi eikä ehkä halua miettiä. Kun monessa länsimaassa vielä tarjotaan suora polku kehdosta hautaan, jota on helppo noudattaa koko elämänsä sen suurempia miettimättä, ajattelin ettei tällainen herättäjä kellon muodossa ehkä sittenkään ole pahitteeksi.







Kun aloimme suunnittelemaan tätä matkaa, noin vuosi ennen itse lähtöä, vaikeinta oli päästä sen henkisen kynnyksen yli, että joudumme jättämään koko sen mukavan elämän ja ne rakkaat ihmiset taakse vuodeksi. Keikutammeko turhaan venettä, joka muuten lipuisi aivan itsestään ja mukavasti rantaan saakka joskus? Onko tämä typerintä mitä voi tehdä? Entä taloudellisesti? Ei todellakaan järkevää. Ja vielä, tehdäksemme mitä: nukkumaan jäätävän kylmiin tai tropiikin kuumiin hotellihuoneisiin, jossa vettä ehkä tulee tai sitten ei. Syödäksemme jotain, mistä takuuvarmasti jossain vaiheessa saa vatsataudin. Nähdäksemme kurjuutta, väsyäksemme pitkillä lennoilla, kuoppaisilla bussimatkoilla, rähjääntyäksemme reissussa. Eihän siinä ole oikeastaan mitään järkeä.

Mutta se on unelma. Ja siinä unelmassa bussimatkan päässä on huikean kauniit vuoret, sen lentomatkan päässä valkoinen hiekkaranta ja turkoosia vettä, sen varrella on mahtavia gastronomisia elämyksiä, ehkä vähän maailman parhaita mangosmootheja. Ja se kasvattaa meitä ihmisinä ymmärtämään tätä kaikkea vähän paremmin. Siitä, mitä on olla ihminen muualla maailmassa.

On pelottavaa lähteä jahtaamaan unelmiaan, koska se väistämättä tuo mukanaan muutoksen nykytilaan. Mutta mitä jos aikasi onkin rajallinen? Mitäs jos et koskaan uskalla edes kokeilla, miltä se unelma tuntuisi? Mitäs jos siinä olisikin mahdollisuudet onnistua?

Mitäs jos?


Making a big life change is scary. But you know what's even scarier?

Regret.



- Gia ♥






Kiitos Jessica sinne jonnekin pilven reunalle kaikesta siitä valosta tässä elämässä. Me jatkamme unelman toteuttamista.

8 kommenttia:

  1. Niin kauniisti kirjoitettu ja tosiaan, mitä JOS...?

    Upeata, että uskalsitte tehdä tämän irtioton - meillä on vain yksi elämä elettävänä ja siitä kannattaa tehdä sellainen kuin haluaa, ei sellaista kuin yhteiskunta odottaa! Hyvin teillä tuo vuosi on alkanut - varmasti monta upeata hetkeä vielä edessä! Nauttikaa!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos glenni. Toivon niin sydämeni pohjastä että jokainen miettisi mitä elämältään haluaa ja toivoo - vaikka se olisikin ihan sitä perussettiä ja normiarkea, kuitenkin niin että tietää tehneensä valinnan, eikä vaan luisuneen virran mukana. ♥

      Poista
  2. Niin, mitä jos? Muistan keväältä tuon Jessican haastattelun ja tulipa hurja suru <3 Ei tähän oikein sanoja löydy, muuta kuin osanottoni. Ja juuri se, että meidän on vain otettava ilo ja unelmat irti ajastamme täällä. Venettä on ihan hyvä välillä keikuttaa, koska uskon että se tekee vahvemmaksi tai ainakin rikkaammaksi. Elämän rikkaaksi. Nautinnollista irtiottoa ja ikimuistoista reissua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yllättävää että Jessican tarina olikin jo entuudestaan tuttu! En minäkään oikein sanoja löytänyt, en Jessicalle silloin, enkä nyt tapahtuneeseen. Ei siihen aina sanoja edes tarvita.

      Toivon niin hartaasti, että ihmiset pyrkisivät toteuttamaan unelmiaan ennen kuin on liian myöhäistä. Ettei sitten tarvitse kiikkustuolissa katua.

      Kiitos Sanna, kyllä tämä on tähänkin asti jo ollut aikamoinen elämys, ja vasta kuukausi matkaa takana. :)

      Poista
  3. Elämä on ihanaa ja siitä ei saa hukata hetkeäkään <3

    VastaaPoista
  4. Oman puolison kuoltua 24 vuotiaana ja jäätyäni yksin pienen miehen kanssa, minä päätin elää täysillä tämän elämän. Sitä kaavaa olen 12 vuotta noudattanut ja omassa elämässä pyrkinyt menemään kohti unelmia. Olen joutunut kamppailemaan välillä tuulimyllynlailla sitä tuulta vastaan ja perustelemaan ihmisille valintoja ja päätöksiä, mutta mitään päätöstäni en ole kertaakaan katunut. En missään nimessä halua enää elää "sitten kun" tai "sitkun" elämää, jota moni elää. Se on elettävä nyt ja tässä. Minun ajatusmaailman muuttui myös niin, etten uskalla/osaa/halua suunnitella asioita viikkoja eteenpäin vaan elän todellakin hetkessä. En ehkä enää ihan päivä kerrallaan, mutta korkeintaan viikko kerrallaan. En osaa kuvitella sitä, olenko edes elossa esim ensi keväänä.. Sitä vaan elää niin hetkessä.

    Minä arvostan paljon sitä, että uskaltaa. Ja elää unelmaansa.

    Ja vielä sitten semmonen juttu, että kerran kävin erään "verkostomarkkinoijan" juttusilla, hän yritti saada minua myymään jotain sellaista, mikä ei tod. kiinnostanut minua, mutta opin häneltä hienon tavan miettiä elämäänsä. Sitä ennen minulla oli kaikki unelmat romahtaneet ja kuolleet mieheni mukana pois, olin täysin ilman unelmia. Tämä myyntimies opetti minulle, että unelmia voi, ihan päättömiäkin, kirjata ylös mindmap-tyylillä (voi muitakin tapoja käyttää). Tämän tein ja näitä unelmia kohti olen mennyt todella kovaa vauhtia. Jopa lähes kaikki toteuttanut, ilman suurempia ponnisteluja. Ne päättömimmätkin unelmat.

    Hyvää reissua teille sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Taija avoimesta ja hienosta kommentistasi. ♥

      Meistä on aivan upea kuulla että olet halunnut jatkaa elämääsi täysillä todella suurista vastoinkäymisistä huolimatta. Siinäpä monelle esimerkkiä!

      Monet voivat tarvita jotakin konkreettista jotta uskaltavat lähteä toteuttamaan unelmiaan. Kyllä niistä meillekin tuli paljon aidompia ja oikeampia heti kun aloimme puhumaan niistä lähipiirille. Eikö olekin jännää miten asioiden eteen alkaa tekemään juttuja heti kun niistä puhuu? Ihanaa on ollut myös huomata miten monet haluavat auttaa matkan varrella toteuttamaan niitä, kun vaan uskaltaa pyytää.

      Paljon, paljon jaksamista sinne unelmien toteuttamista varten!

      Poista

Mukavat kommentit tänne! // Nice little comments here!