torstai 26. helmikuuta 2015

Nusa Lembongan ja paholaisen taikoma auringonlasku

Oletteko tekin niitä tyyppejä jotka aina metsästää toinen toistaan kauniimpia auringonlaskuja? Minä olen. Elän ja hengitän niitä hetkiä syvään ja hurmaantuneena.

Saavuttiin tänään Indonesian Balilta fast boatilla tänne Nusa Lembonganille. Balilta jengit suunnistaa yleensä suoraan Gilelle tai Lombokille jos jonnekin, joten tämä pienempi saari, joka on vain 30 minuutin pikavenematkan päässä Balista, jää useimmilta huomaamatta. Ihana meille, harmi muille.

Saari on aika pieni sekä asutusmäärältään, että kooltaan. Hotelleja on kuitenkin jotain viitisenkymmentä ihan kaikenlaista tasoa. Sukeltaminen ja snorklaus on hitti. Täällä on kuulemma 95% todennäköisyys nähdä paholaisrauskuja snorkkeliretkellä - asia jota Miika ainakin odottaa ihan täysillä. Itse olen vähän jännittyneemmällä kannalla asian suhteen, vaikka Globe called home -blogin Jenni kertoikin #ReilutBlogit postaukessaan niin kauniisti huikeasta snorkaluksestaan Havaijilla näiden merenelävien kanssa. Törmäsin Malediiveilla taannoin ensimmäisellä sukelluksellani rauskuparveen, ja kaikesta sydäntäpamppailevasta huikeudestaan huolimatta en ole ihan myyty ajatuksesta olla näiden tyyppien kanssa uudestaan lähikontaktissa. :P

Mutta Nusa Lembonganiin ja paholaisen taikomaan auringonlaskuun. Meidän (ainakin ensimmäisen yön) hotelli on ihan saaren tykeimmän auringonlaskupaikan kupeessa. Devil's Tearin kallioseinämiin hakkaa suuret aallot, aiheuttaen paikoitellen vettä suihkuttavia hornankattiloita, joiden äärellä ihminen voi tuntea itsensä pieneksi. Hyvin pieneksi.


Tässä videolla vähän tyrskyjä ja meidän ensifiiliksiä kun löydettiin paikka.






Aaltojen hakkaamat kivet ovat niin röpelöisiä että ne menevät jo vähän kuluneemmista läpyköistä läpi pistäen jalkapohjaa - yhtäkaikki pieni hinta maksaa näistä näkymistä. Ja ne aallot, ne aallot, ne jatkavat vaan sitä hakkaamista, kun taivas loistaa kaikissa väreissään meille kouralliselle turisteja, jotka paikalla märehtivän lehmän kanssa on eksynyt katsomaan tätä luonnon ihmettä.










Auringonlasku on muistutus siitä että takana on taas yksi päivä enemmän mittarissa joka raksuttaa jatkuvasti, mutta samalla se voi pelastaa koko päivän. Voi mennä huokaillen nukkumaan väriloisto silmiensä edessä viipyillen.

Auringonlaskuja Nusa Lembonganilla kehuttiin jokaisessa paikassa joka googlettaessa osui hiiren klikattavaksi. Eikä suotta. Katso vaikka itse.

En kestä, en kestä, en kestä, en kestä! *huokaus*























Tästä tuli uusi koettu wow lisää listaan. Mitähän kaikkea Nusa Lembongailta oikein löytyykään vielä jos tämä oli vasta ensimmäinen päivä?




//

The small island of Nusa Lembongan can be reached by only a 30 minute boat ride from Bali. It's not as known as Lombok or Gili, so there is still some peace and tranquility here.

Nusa Lembongan won't let you down if you come here looking for stunning sunsets. Go to Devil's Tear, grab a drink with you before you go (there's nothing there) and let the wonders of nature amaze you once again while you can add one more wow experience on your list.

It's our first day here at Nusa Lembongan. We're eagerly waiting for what else it has to offer if this was only our first day treat.

tiistai 24. helmikuuta 2015

Humans of Cambodia: Pom Sothea

We are the first generation in Cambodia to grow up happy. Our parents and their parents suffered in the regime of Pol Pot. Our generation wants to make this country a better place, a good place to live.

My name is Pom Sothea and I grew up in a province far from Phnom Penh. I always wanted to study, but the people around me, like my father, they used to drink a lot and gamble. They didn't appreciate education much. My parents told me if I want to study, I need to support myself. From 5th grade to 12th grade I did a lot of small jobs to be able to get myself an education. I sold fruits and killed fish and animals to get money to go to school. It took a lot of time. But I knew I did it for myself, for a better future. I could already at a young age realize that growing up without an education will not bring me a better future than I could see around me on the farm. I think education is a key thing in building up Cambodia.

From the 7th grade until I finished high school had to get up at 4 in the morning. I left to school by 5 and had to go there 15 km one way. I needed to bicycle, walk, and climb three mountains to get there. After school from 3-4 p.m. I taught children in my village to read and write. They all just wanted to learn so much, but couldn't go to school because of their parents. They came already at 12 to my house to wait for me. And I wanted to teach them, to help them get a better future.







Now at 21, I work at a hotel in Phnom Penh. I study part-time at the university. I have worked here for 11 months and saved up money so I can next year start as a full-time student. I wish to be an English teacher when I graduate. Everybody can do anything they want to, if they really wish so. It might require a lot of work, but it is still possible. I have had hard times in life, but I think it has all been worth it.

I don't wish to have a lot of money. I have seen so many people with a lot of money searching for happiness, not realizing that money can't buy it. You need to do good things to be happy. I want to do good things.



So what is it that you dream about in life?

I just want to be an English teacher and teach children English so that they will also have a better future. It might take generations to build up this country, but I think everybody should work for that. To do good things, so that everybody will have a good life and will be taken care of.


sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Jos jatkuvasti kiirehtii, sielu ei ehdi mukaan

Urbaanilegendan mukaan joku valkoisen talon presidenteistä oli kutsunut intiaanien heimon vanhimpia käymään luonaan. Perille päästyään intiaanit istuivat muutaman päivän ensin odottamassa sielujansa saapuvaksi matkanteon jälkeen ennen kuin neuvottelut voitiin käynnistää.

Istun Kuala Lumpurin hotellihuoneessa kirjoittamassa tätä, takana pari päivää ihan vaan hotellilla oleilua. Ehdoteltiin toissa iltana Bellalle josko mentäisiin seuraavana päivänä joko Petronas-tornien takana sijaitsevaan megalomaanisen kokoiseen leikkipuistoon, jossa on lapsille myös iso uima-allas tai vaihtoehtoisesti ehdoteltiin Berjaya Times Square -ostoskeskuksen sisähuvipuistoa. Tyttö sanoi sänkyyn kömpiessään että haluaa vain olla hotellilla ja uima-altaalla. Esitettiin sama kysymys vielä aamulla samoilla vaihtoehdoilla.


- "Äiskä, en minä halua jatkuvasti mennä jonnekin, minä haluan vain olla täällä hotellilla uima-altaalla."












Jokaisen lyhyenkin lennon jälkeen olo saattaa olla vähän väsynyt ja nuutunut, puhumattakaan esimerkiksi 18 tai edes 8 tunnin bussimatkasta tai 20 tunnin junamatkasta. Kyllä, kaikki koettu tähän mennessä tällä reissulla.

Meillä on viimeisen 3,5 kuukauden aikana ollut aikamoinen meno päällä. Matka on ollut ihan jatkuvaa uusien kokemusten ja wow-elämysten ilotulitusta. Kun yksi kokemus ja paikka on jäänyt taakse, toinen siintää ihan kulman takana. Liikkumisvauhtia joku kutsuisi varmasti verkkaiseksi, mutta ottaen huomioon että olemme vuoden poissa normirutiineista ja liikumme 3-5 päivän vauhdilla monessa paikassa, paikoillaanoloissa ehtii juuri rinkan levittää lattialle, keksiä parhaat ruokapaikat ja tottua paikalliseen menoon kun on taas aika pistää kamat kasaan ja lähteä seuraavaan paikkaan. Pisin paikallaolo on ollut 2,5 viikkoa Koh Lipellä. Montako kertaa pakkaat yleensä oman elämäsi kuukauden aikana kahteen rinkkaan ja vaihdat maisemia? Viimeiset päivät Koh Lipellä alkoivat tosin tuntua jopa väsyneiltä, saari oli jo niin nähty - vaikka täydellinen biitsibreikki tekikin Nepalin trekkailujen jälkeen todella hyvää.

Onko se ihme jos sielu ei pysy mukana vauhdissa?








Kun lähtee vuodeksi valloittamaan maailmaa, kun haluaa nähdä mieluiten kaiken, samalla relata ja hengata, miettiä suunnitelmia fiiliksen mukaan, tulee äkkiä ähky. Travelleria alkaa helposti vaivaamaan MOOT -syndrooma (Missing Out On Things). Olisi niin monta paikkaa minne mennä, niin monta rantaa millä hengailla, niin monta ruokaa mitä syödä, niin monta kokemusta jotka elää. Valinta on ihan todella vaikea ihmiselle, jonka mieli haluaa elää tämä yksi elämä 110% :sti.


Jos maailman kiirehtii läpi, siitä ei taida jäädä käteen muuta kuin matkalle kadotettu sielu. Olen tajunnut ettei vuosi riitä vielä mihinkään jos haluaa nähdä ja kokea kaiken. Tämä on ihan pintaraapaisu vasta. Juttelin ennen matkaa sekä intiaanin että Lauran kanssa mitä tehdä kun bucket lista on tämän jälkeen tyhjä. Molemmat nauroivat ja sanoivat että tulee uusia juttuja. Nyt olen tajunnut ettei sitä listaa tällä matkalla edes saa tyhjäksi.








Matkasuunnitelma on muuttunut ehkä noin 20 kertaa tässä matkan aikana. Vietnamiin meidän ei pitänyt päätyä lainkaan, Kambodzassa käydä pikaisesti vain Siem Reapissa. Pohjois-Thaimaata ja Thaimaan pohjoissaaria piti mennä koluamaan ennen siirtymistä Laosiin ja Myanmariin, jotka viimeisenä käänteenä päätettiin jättää kokonaan pois. Indonesiaan me jatkamme matkaa huomenna, Balille, Nusa Lembongille ja Gili-saarille. Näissä on tarkoitus olla ihan hissukseen paikoillaan, ei kiire minnekään, olla vaan ja hengata. Indonesiaan meidän ei pitänyt mennä laisinkaan, mutta Irtiottoja -blogin Maijan postauksia seuranneena ja Koh Lipellä tavatun Taelin ystäväperheen suosituksesta se on meillä nyt kuitenkin suuntana huomenna. Ja tokihan me ollaan aiemmin itsekin käyty sekä Lombokilla ja Balilla ja viihdytty. Siitä eteenpäin on tarkoituksena mennä Australiaan ja Uuteen-Seelantiin joskus yli kuukauden päästä - ellei sitten taas keksitä jotain tässä matkalla.









Nyt ollaan tosissaan Malesian Kuala Lumpurissa. Tänne tultiin aikeissa nähdä ja kokea kiinalainen uusi vuosi ihan täysiä viiden päivän ajan, ennen siirtymistä Indonesiaan. Matkaväsymys alkaa näkyä siinä että käytännössä ollaan nukuttu joka aamu todella pitkään, ehditty hotellin uima-altaalle ja hotellin salille treenaamaan, käyty vähän syömässä, ja yhtenä päivänä käyty katsomassa jotain nähtävyyksiä. Hotelli on onneksi Chinatownissa, joten tuota uuden vuoden henkeä ollaan päästy edes vähän fiilistelemään, mutta kaikki ohjelmat ollaan onnistuneesti nukuttu ohi - ne kun on yleensä aamupäivästä.

Jos hetkeksi vaan pysähtyisi odottamaan sieluaan saapuvaksi?











MOOT -syndroomani huutaa jossain taustalla suurta vääryttä, täällä kun olisi niin monta ravintolaa missä syödä, niin monta paikkaa missä käydä, niin monta katua missä vaellella. Se ei vielä hiljene kokonaan, mutta pitää jo paljon pienempää ääntä kun suuntaa ajatuksensa siihen kuinka paljon on jo ehditty nähdä ja kokea tähänkin mennessä.


- "Äiti, miksi meidän pitää jatkuvasti tehdä asioita ja mennä kattomaan kaikkea uutta?"








Ei meidän tarvitsekaan. Tässä on ihan hyvä näin. Odotellaan niitä sieluja saapuvaksi jostain Nepalista, Thaimaasta, Vietnamista tai Kambodzasta tänne meidän luokse, ja toivotaan että se löytää meidät viimeistään Indonesiasta. Ehtiihän sitä myöhemminkin, tässä valmiissa maailmassa. Aina ei tartte jaksaa. Se tässä irtiotossa hienous onkin.


Nyt pitää vielä vaan muistaa se.



torstai 19. helmikuuta 2015

Onko kaikki jo sanottu sinusta, Angkor Wat? // Has it all been said, Angkor Wat?

Onko kaikki jo sanottu sinusta, Angkor Wat,

Kambodzan ylpeys ja kuuluisuus?

Kerrottu kauneudestasi, historiastasi, joka ikisestä pienimmästäkin kaarestasi,
niistä uskomattomista kaiverruksista, sinun muodoistasi?




Has everything been said about you, Angkor Wat?
Yes you, the pride and joy of Cambodia.

Has it all been said about your beauty, your history,
the incredible carvings, 
everything about even the tiniest arch in you?










Onko kaikki jo kerrottu, moneen kertaan, niin monella tapaa?

Onko sinusta jo kerrottu miten aamun sarastuksessa aurinko värjää sinut keltaisella, oranssilla ja punaisella,

miten kuvasi heijastuu lootuskukkien ympäröimänä vedestä.




Has it all been said, so many times, in so many ways?

Have they told how the sunrise paints you with yellow, orange and red,

how lotus flowers surround your reflection in the water.



















Onko sanottu miten hämmästyttävän suuresti sinut on rakennettu,

aikana jolloin kaikki tehtiin käsin, lähes tuhat vuotta sitten.



Have they been amazed of your greatness in size,

how you were built in the times when everything was done by man, not a machine. 
It's almost a thousand years ago.










Ja mitäs sitten kun olit valmis, mitä kaikilla käytävilläsi,
kaikilla temppeleilläsi, kaikissa huoneissasi,

mitä niissä tapahtui?

Lauloivatko munkit? Kävelivätkö kuninkaat?


Kuulenko minä, jos olen oikein hiljaa,
kuulenko silloin tanssijattarien hiipivän suhinan takanani, näenkö sinut kaikissa väreissäsi,
kaikessa suuruudessasi mitä olit, nyt niin harmaassa pinnassasi?


Kuulenko musiikin vienosti voimistuvan,
gongin äänen kovempaa kumahtelevan

kun kävelen lähemmäs sinun majesteetillisia tornejasi?



What happened in all your hallways, rooms, 
your temples when you were finished? 

Did the monks chant? Did the kings walk?



If I'm quiet, sit still, will I hear the light footsteps of temple dancers 
behind me, 
will I see you in all your colors, all your greatness, 
on that grey surface of yours?

Will I hear the music, 
the sound of the gong become louder 

when I walk towards your majestic towers?












Jos kävelen sisään syvimpääsi, tuoko tuuli tuoksuja kertomaan niistä juhlista,

niistä kaikista ihmisistä joita sinä joskus sait nähdä?




If I walk deep inside you, 
will the wind bring me the scent of all those feasts, 
those people you once got to see?










Sanottiinko sekin, ettei kokoasi pysty käsittämään,
ei vaikka koluaisi jokaisen sopukan,

senkin missä hiirien äänet kuuluvat nyt seinistäsi,
siellä kulmassa minne kukaan muu ei kanssani tule.


Did they tell about your incredible size, 
the  unbelievable size one can't understand, 
even if one seeks all those places, those empty corners 

where the only companion is the squeeking sound of mice?










Ehkä kaikki on jo sanottu, ehkä tarinasi liian usein jo kerrottu.

Ehkä on parempi, jos annan sinun kertoa itse
kaiken sen mitä en kuitenkaan osaisi.


Maybe it has all been told, all said too often, too much.



Maybe it's better if I let you be the storyteller, all of that I couldn't tell.









Jos lupaan olla hiljaa, sanomatta mitään, kertoisitko meille sen,

koko uskomattoman tarinasi?


Vai kerrotko sen aina yhdelle,
joka kerta erilaisena?



If I stay quiet, say nothing, will you tell us,

tell us the incredible story, you hold inside yourself?

Or is it a different one you tell each time?





-----------------


Postauksia muilta matkabloggaajilta, jotka äskettäin ovat myös käyneet Angkor Watissa:

Sanna siveltimellä, Tämä matka ja Meriharakka.