sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Kennedy Space Center - mitä on avaruuden jälkeen?



Uuden-Seelannin Lake Tekapolla näkee kirkkaana ja kuulaana yönä Linnunradan sen koko komeudessaan. Taivas näyttää kupolilta. Tähtiä on tuhansia, tuhansia, tuhansia, niin kauniita ja kirkkaita. Vieläkin kauniimpi ja mahtavampi se oli Himalajan vuoristossa, kun aamuneljältä kömmimme ylös teehuoneen kylmästä sängystä vieläkin kylmempään aamuun ja lähdimme tarpomaan keskelle vuorenhuippuja pimeässä vain uskomattoman tähtitaivaan loistaessa yllämme.

Joskus pystyn sellaisina hetkinä istumaan ihastelemassa yläpuolellani olevaa näkymää. Joskus tipahdan miettimään mitä tulee avaruuden jälkeen. Se ajatus on niin suuri, valtava ja pimeä, etten kykene ajattelemaan sitä loppuun. Siinä ollaan nopeasti perimmäisten kysymysten äärellä. Mitä on tämä uskomaton elämä, jonka saamme elää?

Onko sen ulkopuolella jossain jotain?
Mikä on kaiken tarkoitus?







Ymmärrätte varmaan yllä olevasta, miksen koskaan ole liiemmin innostunut tähtitieteestä. Se on yksinkertaisesti vain liian pelottava asia.


Kun avaruushommat alkaakin kiinnostaa


Floridan Orlandon kupeessa sijaitseva Kennedy Space Center ei ehkä kuulunut ihan top 10 -kohteisiini, joten hieman skeptisesti pulitin vajaat 50 dollaria per aikuinen ja vain hieman vähemmän per lapsi avaruuskeskuksen lipputiskillä kuumana ja kosteana lokakuisena päivänä. Lisäksi en tajunnut miten tähän pitäisi varata muka koko päivä aikaa. Että niinkun kauanko siihen nyt oikein voi mennä aikaa kun käy kattomassa pari rakettia ja komentokeskusta.


Boy, how wrong was I!








Jenkit ovat osanneet tämänkin tehdä ison maailman tyyliin. Kaikille eri asioille on tehty omat rakennuksensa, ja niitä ei kuulkaa millään pikkurahalla olla itse leikkaamalla ja liimaamalla laitettu kasaan! Mars-keskus, rakettikeskus, sukkulakeskus, IMAX-elokuvarakennus, you name it.

Kierroksen aloitamme Mars -keskuksesta, jossa vähän ensin pääsee tutustumaan NASA:n Mars-tutkimukseen. Tiettyihin aikoihin esitetään mielenkiintoisen näyttelyn lisäksi kaupan päälle lyhyt pätkä, joka keskittyy kertomaan miten joskus ehkä muutaman vuosikymmenen päähän tähtäävää miehitettyä lentoa Marsiin valmistellaan. Supermielenkiintoista! Samalla leffa on kuin NASA:n rekryilmoitus.

Epäilen hieman tosin omaavani
juuri tuolle tutkimukselle
ja kehitysprojektille
tarvittavia taitoja.




Ainoa haaste on se että simultaanitulkkaan Bellalle pätkää samalla kun katsomme sitä. Terminologia ei ole ihan täysin tuttua, mutta onneksi yleisöni ei ole sen suhteen niin vaativa.












Jatkamme matkaa bussille, joka vie meidät seuraavaksi pitkälle ajokierrokselle ympäri tiluksia. Näemme muun muassa sen rakennuksen, missä isoimmat raketit kootaan, sekä niiden laukaisualustat. Rakennus on USA:n kuudenneksi suurin kuutioiltaan. Liikkuvien laukaisualustojen päällä raketit kuljetetaan laukaisupaikalle, joita on "ripoteltu" vähän ympäriinsä. Alustat painavat miljoonia kiloja, ja niiden on tietysti oltava aivan järkyttävän lujaa tekoa kaiken siihen kohdistuvan paineen, kuumuuden ja voiman takia.








Ihminen kuussa ensimmäistä kertaa


Bussi tiputtaa meidät Apollo Centerille tutustumaan siihen, mitä vaadittiin että ihminen ensimmäisen kerran lensi kuuhun. Ensin suuremmassa tilassa pohjatiedot esittävä leffa, jonka jälkeen toiset ovet aukevat suoraan komentokeskukseen - siihen samaiseen ja alkuperäiseen, josta käsin Apollo 8, ensimmäistä kertaa kuun kiertänyt, miehitetty raketti lähetettiin.

Screeneillä alkaa pyörimään uusi pätkä, ja samalla kellossa alkaa kolmen minuutin lähtölaskenta juoksemaan alaspäin. Valot vaihtavat väriä ja intensiteettiä kohdasta riippuen, ja kaiuttimista kuuluu autenttinen nauhoite jossa eri vastuuhenkilöt kuittaavat oman vastuualueensa valmiiksi laukaisua varten. Raketin laukaisuhetkellä kaikki ruudut menevät päälle ja ikkunat alkavat helisemään ja ryskyttämään niin että Bella luulee raketin oikeasti lähtevän. Ja täytyy sanoa että simulointi on hyvin todentuntuinen.












Vasta tämän jälkeen avataan taas uudet ovet ja pääsemme hämmästelemään ihan oikean kokoista rakettia. Saturn V, maailman suurin raketti joka vei Apollo-tehtävien myötä ihmisen kuuhun. Tajusin kyllä aiemminkin että raketit ovat isoja, mutta ne on siis IHAN TOSI ISOJA!

Täällä saa myös koskettaa kuunpalasta!

Olen koskettanut kuuta!
Fly me to the moon!









Kuka lähtee reissulle kuuhun?


Vajaan parin tunnin jälkeen palaamme bussilla Visitor Centerin aluelle ja menemme Atlantis -talolle tutustumaan maailman ensimmäiseen avaruussukkulaan.

Kaikissa leffanpätkissä mitä meille näytetään, on todella vahvasti mukana viittaukset siihen, miten tärkeää kaupallinen toiminta NASA:lle myös on - että ihmisiä viedään jo nyt avaruuteen matkoille.

Matkoja avaruuteen muuten totta tosissaan pääsee jo tekemään. Matka kansainväliselle avaruusasemalle eli ISS:lle kustantaa parisenkymmentä miljoonaa euroa. Avaruuden "rajalle" eli 100km rajapyykin yläpuolelle kaavaillaan päästävän noin 300 000 eurolla, joskin kaupalliset lennot odottavat vielä aloittamistaan.

Jään odottamaan innolla milloin meille tarjotaan tuosta blogiyhteistyötä, tai kuka on ensimmäinen avaruudessa käyvä suomalainen matkabloggaaja! Jos kuitenkin pätäkkää on ekstraa ja tuollainen suunnitelmissa, kerro ihmeessä, tekisin mielelläni haastattelun tänne meidän blogiin!








Atlantis-keskuksessa sama meno jatkuu. Ensin pohjustava leffa omassa tilassaan, siitä ovet avautuvat uuteen tilaan, ihan jumalattoman makeaan, ja siellä päästään vasta itse asiaan. Tämän näytöksen loppu veti täysin häikäistyneeksi, sillä kankaan takaa alkaa pikkuhiljaa näkymään se oikea Atlantis -sukkula, jota keskukseen tullaankin ensisijaisesti katsomaan. Tähtitaivaan takaa se siellä vilkkuu, kunnes kangas nostetaan, ja meidät päästetään kaikki huikean isoon tilaan, joka on monikerroksinen. Ja siinä on myös Atlantis koko komeudessaan.








Sillä ehdittiin kaikkiaan tehdä 33 lentoa avaruuteen 26 vuoden aikana, ennen kuin se pääsi eläkkeelle tänne. Se kesti moninkertaisesti alkuperäisen arvioidun määrän käyttöä. Atlantis ehti lentää yli 200 miljoonaa kilometriä, eli jotakuinkin 5000 kertaa maapallon ympäri.

Ai että nämä jenkit. Ihailen tätä esillepanotaitoa. Ja lisäksi asioista on tehty supermielenkiintoisia! Atlantis-keskuksen rakentamiseen oli tiettävästi laitettu sata miljoonaa dollaria, ja sen kyllä huomaa. Tässä vaiheessa olen ollut jo neljä tuntia keskuksessa, ja tajuan että aika tulee loppumaan kesken.

Hetkeäkään en muuten ole ehtinyt suoda ajatusta sille universumin päättymiselle, ja mitä sen jälkeen onkaan. (Jos kiinnostaa, niin tässä muutama teoria. Varaudu päänsärkyyn.)










Atlantis -keskuksessa pääsee testaamaan myös laukaisusimulaatttoria, joka on oikeastaan aika borelame. Lähinnä tärisyttää kuin pahemmassa turbulenssissa ja kulma on jyrkempi, muttei mitenkään maatamullistava kokemus, jota odotin kaikkien ennen simulaatiota näytettävien varoitusvideoiden jälkeen. Jenkkityyliin niitä oli useampi ennen simulaattoriin pääsyä ja seinät täynnä varoituksia. Jonossa käsissä tuntuu näiden takia kylmähiki, mutta ihan turhaan.



Muuttaisitko Marsiin?


Siirrymme vielä viimeiseen etappiin jonka ehdimme tällä keikalla tehdä. IMAX -teatterissa näytetään aivan törkeän hieno avaruuselokuva siitä miten NASA pyrkii toteuttamaan tulevan Mars-lentonsa. Harmittaa että mukaan osui vain Snickers-patukka reppuun leffaherkuksi.







Tätä missiota treenataan niin ääriolosuhteissa kuin vain mahdollista. Astronautit viettävät aikaa ja testaavat pukuja jopa veden alla, asuen siellä parikin viikkoa. Se on lähimpänä avaruuskokemusta mitä maan päältä löytyy. Marsiin pyritään lähettämään jo etukäteen mahdollisimman paljon tavaraa. Kestää nimittäin vuoden verran päästä sinne, ja saman verran takaisin. Radiosignaalilla kestää 40 minuuttia saavuttaa maa sieltä käsin.


En oikein ymmärrä miten pätkän ihka oikea astronautti on niin innoissaan mahdollisuudesta päästä mahdollisesti tuonne.


Henkilökohtaisesti en olisi ihan yhtä
intopiukeena tästä "mahdollisuudesta".



Mikä onni että meitä on niin moneen junaan!


Mars -tutkimusta pidetään äärimmäisen tärkeänä. Vastikään Marsista löydettiin vettä, joka on indikaattori siitä että siellä on aiemmin saattanut olla enemmän elämääkin. NASA:n tutkijat pyrkivät ymmärtämään paremmin mitä Marsille on tapahtunut ja millainen se on ollut, jotta vastaisuudessa pystyttäisiin potentiaalisesti välttämään meidän rakkaan maapallon osalta sama kohtalo. Mikä sai aikaan rajun ilmastomuutoksen ja moiset lämpötilavaihtelut? Osuiko siihen meteori?








Lisäksi Marsia tutkitaan potentiaalisena asutuskohteena. Ei tosin ehkä meidän elinaikana, mutta kenties lastemme tai lastenlastemme elämässä. Tällä saralla on kunnostautunut erityisesti Elon Musk, jonka SpaceX-yrityksen visiona on asuttaa miljoona ihmistä Marsiin, taataksemme ihmiskunnan säilymisen Maapalloa mahdollisesti kohtaavan uhkan varalta. Wait But Why -sivustolta löytyy aiheesta todella kattava artikkeli. Siis todella kattava. Varaa lukemiseen useampi ilta.

Ja niistä uhkista puheen ollen, NASA muuten harjoittelee jatkuvasti myös sitä miten suurempi meteori saadaan tarpeen vaatiessa räjäytettyä tai ohjattua uudelle radalle ettei se törmää maahan.

Uhkakuvat kuulostavat ihan scifiltä, kuten koko toimintakin. Ilmeisesti kuitenkin ihan tosia.


Pitääkö tässä nyt ottaa jänishousun
pelkolistalle vielä maahan
potentiaalisesti osuvat meteoritkin?



Koko paikka, ja siellä tehtävät erilaiset kierrokset on äärettömän hienosti toteutettu. Lisämaksusta saisi valita myös esimerkiksi lounaan entisen astronautin kanssa niin halutessaan. Usein astronautit ovat myös eri pisteillä kertomassa kokemuksistaa ja heille saa esittää kysymyksiä.

Kuuden intensiivisen tunnin jälkeen Kennedy Space Centeristä kävelee ulos aivan hämmästynyt suomalainen nainen. Kaikkea sitä. Ja täällä varmasti tuntuu siltä että tekee työtä jolla on tarkoitus.








Ja tiedättekö mitä? Kamala onnenpotku kävi, sillä vierailua seuraavana aamuna kuudelta laukaistiin raketti avaruuteen. Ja arvatkaapa kaksi kertaa oltiinko me sitä siellä katsomassa? No todellakin!


Ja siitä sitten lisää seuraavassa avaruuspostauksessa!

perjantai 27. marraskuuta 2015

Maailma antoi lahjaksi perspektiiviä


Kavereiden statuksista luen miten kaivataan aurinkoon, lämpimään jonnekin kauas pois. Jotkut siellä jo ovatkin, viettämässä laatuaikaa, hakemassa marraskuuhun muutosta. Tilanne on varsin epätavanomainen, sillä tämä on ehkä ensimmäinen marraskuu koko elämässäni kun en halua lähteä minnekään omasta kotikolostani.


Juuri tässä on hyvä, juuri nyt, juuri näin.






Hieman kyllä harmittaa että marraskuun flunssa iski pahasti päälle ja Benidormin matka jäi nyt tekemättä, sen auringonsäteet saamatta. Sellaista se elämä välillä on.


Kaikessa tässä työhönpaluutohinassa, kotiutumisessa ja juhlien keskellä, jopa sitä flunssaa potiessa on asiat alkaneet asettumaan perspektiiviin. Väitän ettei näin pitkältä matkalta, näin paljon nähneenä voi tulla takaisin muuttumattomana.


Olen vieläkin se sama nainen joka matkalle lähti, mutta silti ihan erilainen. Rakastan vieläkin varastaa hetken aikaa itselleni, hakea Hakaniemen hallin Keliapuodista gluteenittoman berliininmunkin ja nauttia sen yksin hyvän lehden parissa. Saan edelleenkin sikamaista tyydytystä siitä että vaatekaapin vaatteet roikkuvat siellä kaapissa värijärjestyksessä helposti löydettävissä. Nautiskelen hitaasti heräävistä sunnuntaiaamuista tuntiessani sormien kulkevan pitkin selkääni hellästi silitellen. Salmiakki on edelleen lempikarkkini, shamppanja lempijuomani.



Mutta niin paljon on muuttunut. Ei sitä kaikkea osaa edes sanoiksi pukea.



Saan itseni kiinni niin monasti ajattelemasta miten älytön ajatus on että olen ihan ihka oikeasti tehnyt maailmanympärimatkan. Että olen vaeltanut Himalajalla, katsellut auringon nousevan Angkor Watin takaa, kisaillut kilpikonnien kanssa, elänyt osana fijiläistä kyläyhteisöä. Nukkunut auton takakontissa Australiassa, hengaillut Kiribatilla. Syönyt itseni lihavammaksi San Franciscon herkullisissa ravintoloissa. Katsonut auringon laskevan Grand Canyonilla, bilettänyt aamuun asti polttareita Vegasissa. Tavannut Helinä-keijun Floridassa. Ja miljoona muuta asiaa jotka tulevat kulkemaan aina mukanani.


Erilaisen perspektiivin on saanut koko elämä.








Ihmettelen miksi Suomessa hymyillään niin vähän. Miksi julkisissa pusketaan läpi sanomatta mitään, kuten esimerkiksi anteeksi, hei, kiitos. Ihmettelen miksi kaikki pitää olla niin negatiivista. Aika hyvin meillä asiat täällä pienessä lintukodossa kuitenkin on, vaikka typeriäkin leikkauksia tehdään ja niistä tietysti pitää keskustella.


Ihmettelen miten ihmisten elämä on jatkanut pyörimistä niiden samojen asioiden ympärillä, miten niin harva asia on muuttunut, ja toisaalta miksipä muuttuisi jos niitä ei muuteta. Miten niin moni vaikuttaa tyytymättömältä elämäänsä, työhönsä, parisuhteeseensa, Suomeen, eikä silti ole valmis tekemään muutoksen eteen mitään.


Jatkaa vain sitä samaa rataa ja näyttää lähinnä lyödyltä, kyllästyneeltä, väsyneeltä.


"Elämä on jatkuvaa selviytymistä",
totesi eräs.




Miksi kuvitellaan että maailma kaatuu jos uskallettaisiinkin puhua asioista niiden oikeilla nimillä, sanoa mielipide, vaikka se olisi eriävä. Ajatella vähän laajemmin, oman pienen piirinsä ulkopuolelle. Kaikki asiat eivät ole suuren stressin ja katastrofin arvoisia. Asiat voi ottaa vähän lungimminkin. Kun tarpeeksi pitkään pyörii samassa pienessä ympyrässä, näkökulma helposti jähmettyy. Ei huomaa asioita enää samalla tavalla.

Kaikki pitäisi joskus pakottaa pois omalta mukavuusalueeltaan katsomaan asioita vähän eri tavoin.


Miksi rohkeus tehdä on niin harvassa ja jupiseminen selän takana, käytävillä, milloin missäkin niin yleistä. Maailman mittakaavassa kaikki tuntuu jotenkin niin pieneltä. Ajatukset, piirit, ympyrät, monella kaikki pyörii niin pienesti.


Olen tajunnut muuttuneeni paljon entistä rohkeammaksi, uskaltavammaksi. Pakosta sitä kai muuttuu kun joutuu jatkuvasti kohtaamaan erilaisia pelkoja ja huomaa ettei niihin asioihin kuollutkaan. Näkemykset ovat muuttuneet holistisemmaksi. Ei niin etteikö siihen olisi aiemminkin pyrkinyt, mutta moni asia on asettunut niin paljon paremmin kontekstiin.


Sitä on ymmärtänyt että maailma on suuri paikka, sinne mahtuu kaikenlaista.


Maailma pikemminkin kannattelee kuin kaatuu päälle.




Pitkällä matkalla sitä ymmärtää että on olemassa paljon erilaisia vaihtoehtoja, ei sitä yhtä annettua, jota meille hoetaan heti syntymästä saakka. Sitä myös oppii että vaikka vastoinkäymisiä tulee jos minkälaista, milloin kielimuurina, milloin kulttuurierona, milloin loppuunbuukattuna lentona, hotellina, retkenä, kohteena, aina löytyy vaihtoehto ja elämä jatkuu.


Niin, täällähän mekin taas ollaan, hengissä ja takaisin. Täällä ihmiset ovat jatkaneet eloaan ja oloaan kuten aiemminkin.


Perspektiiviä tähän matkaan luo myös muun muassa Hufvudstadsbladetin meistä tekemä haastattelu. Juttu ilmestyi paitsi lehdessä, myös netissä ja istuimme myös studiossa antamassa videohaastattelun. Kun katsoo ja kuuntelee miten ammattilainen kiteyttää tarinan, iskee uudemman kerran tajuntaan kaikki se mitä tulikaan tehtyä.

Nettijutun ja videon voi katsoa täältä.




En minä vieläkään oikein ymmärrä tätä kaikkea, ja sen merkitystä meille ja koko elämälle. Se on kuitenkin varmaa ettei maailma ole lainkaan pelottava. Etten pelkää tehdä asioita, sanoa sanottavani, jos en ennen niin vielä vähemmän nyt. Aina on olemassa vaihtoehto asioille. Eikä sen elämän tarvitse olla pelkkää selviytymistä. Oikeasti se voi olla aika ihanaa, jopa Suomen marraskuussa.


Elämää ei tarvitse kävellä läpi tylsistyneenä, runneltuna tai tyytymättömänä.


Elä se täysillä. Niitä on jaettu vain yksi.







PS. Jos olet missannut, lue myös ystäväni Anssin kirjoitttama blogipostaus Image -lehdessä siitä miksi hymy ja ystävällisyys kannattaa, etenkin duunissa. Säkin voit olla se kiva työkaveri jonka kanssa on ilo tehdä töitä.


Kuvat on ottanut HBL:n kuvaaja Evy Nickström.

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Sinä hetkenä elämä on aika ihanaa.



Sinä hetkenä, siinä satumaisessa maisemassa 

minusta tuli uusi.







Ne ovat niin isoja, nuo hevoset. Vähän pelottaviakin. Purevatkin välillä, ainakin minua.

Rukan Ruska-Laukan tallilla päätin kuitenkin ottaa härkää sarvista - vai kenties hevosia ohjaista - ja päästä yli siitä pelosta minkä nuo uljaat eläimet minussa herättävät. Eikai se nyt voi olla pelottavampaa kuin haiden ja paholaisrauskujen kanssa snorklailukaan?

Säyseän hevosvanhuksen selkä satuloidaan, ja minut käsketään hyppäämään Sapiinan kyytiin. Luvataan ettei se tekisi mitään. Muut saavat vähän vauhdikkaampia ratsuja alleen. Hyvä niin.

Sapiinaa käytetään terapiahevosena. Tästä on oikein hyvä aloittaa.








Kun se pieni alkujännitys laukeaa ymmärrän mistä heppatytöt puhuvat. Satumaiset maisemat, minä ja Sapiina. Käyntivauhtia keskellä metsää, sen tuoksun ympäröimänä. Lumi narskuu kavioiden alla, keinun satulassa samaa tahtia ratsun kanssa. Meillä on syvä yhteisymmärrys vauhdista, reiteistä, hetkestä. Tämä on helppoa ja ihanaa, mukavaa, nautinnollista!


Winter wonderland ja me.








Tunti maastoratsastusta tuntuu viuhuvan ohi turhankin nopeasti Ruska-Laukan tiluksilla. On aika pistää Sapiina takaisin talliin, antaa kiitokseksi omena, hyväillä turpaa ja harjaa ja sanoa hyvästit. Silitellä vähän pehmeää, pörröistä tallikissiä leuan alta.

Voisinpa viipyä pidempään, rapsutella vaikka vähän maailman söpöintä pientä shetlanninponia, Venniä masusta, fiilistellä tilan paikkoja ja maisemia lämmin glögi kädessä.


Kokemus on aivan mahtava! Melkein alkaa harmittamaan että meni näin monta kymmentä vuotta ennen kuin uskaltautui kohtaamaan pelkonsa. Kyllä voisin lähteä tekemään tätä uudestaankin!

Ehkä elämässä ei tarvitsekaan pelätä vähän kaikkea?

















Tunnelmointia ja saunajoogaa Iisakki Villagessa


Vaan fiilistelyä ja glögiä löytyykin tarjolle Iisakki Villagesta, Rukan kupeessa olevasta vanhasta kylästä. Tai oikeammin nämä talot on siirretty tänne muualta, koottu taas säilymään, eikä unohtumaan jonnekin yksinään.







Tilan nuori emäntä Hanna toivottaa meidän tervetulleeksi kuuman glögin kera. Astumme sisään ihanasti laitettuun aittaan kuulemaan lisää historiasta. Mielessäni pyörii oikeastaan vain se että haluan mennä naimisiin uudestaan, saman miehen kanssa, mutta tässä paikassa, Havaijin hiekkarannan sijan. Vai ehkä lisäksi? Miksei häitä voisi viettää useamminkin?

Vanhat rakennukset ja tavarat ja niiden fiilis ovat aina vedonneet itseeni. Pieni, intiimi tila, kynttilöitä ja tuo ulkona paukkuva, valkoinen pakkanen luo aivan omanlaisensa tunnelman.









Häitä täällä kuulemma pidetäänkin, niin kesällä kuin talvellakin.



Seuraavaksi meidät viedään luolamaiseen rakennukseen, josta paljastuu suuri juhlatila, ja sen takaa tunnelmallinen, suuri pukuhuone ja saunatila.

Täällä Hanna vetää viikottain paikallisille ja tilauksesta ryhmille saunajoogaa.

Olen joogannut maailman rannoilla, Himalajan juurella, kokeillut SUP-joogaa Indonesiassa ja hikoillut hot yogassa Uuden-Seelannin pikkukaupungissa, mutta tätä suomalaisversiota en olekaan aiemmin päässyt kokeilamaan.






Vanhan saunan himmeässä valossa ja lempeässä löylyssä istumme hiljentymässä laskuviikonlopun jälkeen, lihaksia rentouttaen, tunnustellen miltä keho kuulostaa.

Tänään se taipuu tönkömmin kuin monasti muuten. Mäkilaskut ja ratsastus ovat antaneet omansa. Lämpö tuntuu hyvältä, ei yhtään niin kuumalta tai tukahduttavala kun olin etukäteen pelännyt. Ei ahdista, mutta aineenvaihdunta lähtee kyllä liikkeelle. Rauhallista taivutusta, hitaasti hengittäen ja mieli rauhoittuen.








Tunnin jälkeen olo on niin rentoutunut, että tekee vain mieli mennä nukkumaan.


Sinä hetkenä elämä Rukalla on aika ihanaa.




---

Lisätietoja Iisakki Villagesta löydät täältä.
Lisätietoja Ruska-Laukan ratsastuksista löydät täältä (hinnat alk. 22 € /h).



Lue Tämä Matka -blogin Annan erilaisia kokemuksia samaiselta Ruska-Laukan -maastoratsastukselta täältä.




*Aktiviteetit järjesti Ruka-Kuusamon matkailu ry. ja täysillä mukana olemisesta vastasin minä.