perjantai 21. heinäkuuta 2017

"Mitäs sä aiot tehdä lomalla?"


"Mitäs aiot lomilla tehdä?" on varmasti ollut kesäkuun kysytyin kysymys suomalaisten keskuudessa. Lomat siintää edessä, aikaisimmat ovat jo ehkä jääneet laitumille. Kaikilla pitää kiirettä saada maailma valmiiksi ennen lomaa, että voi sitten rentoutua kunnolla kun tietää rehkineensä niinkuin muutkin.





Kysymykseen "mitä aiot tehdä lomalla" pitää olla tiukka vastaussetti siitä miten fantsunmageita ja huikeita kokemuksia on tiedossa ties minkälaista heti kun ehditty juosta kaikki sukulaiset ja mökit läpi ja käyty vähintään lintsi-korkeasaari-elämyspuisto -ruljanssi läpi jälkikasvun kanssa parin miljoonan muun suomalaisen kanssa.

On sitten mitä postailla someenkin. Että näin meillä lomaillaan ja paljon ehditään tehdä.




"Mä en aio tehdä oikeastaan mitään."

Se on hassua miten keskustelun ylle laskeutuu sellainen ohut verho kun kysymykseen vastaa ettei oikein aio tehdä mitään. Että aikoo vaan olla ja katsoa mitä jaksaa tehdä, jos mitään, ja ettei suunnitelmia ole.

Onko se laiska? Eikö sillä ole kavereita? Vai loppuiko rahat kesken? Sillä ei varmaan ole kaikki ihan hyvin?


Miksei se tee edes kuten ministeri Lintilä suositteli ja iske satoja euroja sitten kotimaanmatkailuun?






Vastaus siihen ettei aio tehdä mitään, eikä ole suunnitelmia on yleensä ihmettelevä "aijaa?". Lomalla pitäisi nyt vähintään olla joku yksi asia tai tekeminen sovittuna. Että niinkun laiskotella ja loikoilla vaan ympäriinsä? Se ei sovi suomalaiseen mentaliteettiin, jossa on kunnia-asia kaatua saappaat jalassa.


Useammastakin syystä kulunut kevät ja alkukesä ovat olleet todella raskaita. Palataan siihen joskus vähän myöhemmin. En itseasiassa muista milloin se olisi tuntunut niin raskaalta ja väsyttävältä kuin nyt. Meidän täydellisen nappiin mennyt Kroatian loma huhtikuussa oli ihana pilkahdus iloisuutta ja rentoa menoa, ja se tuli tarpeeseen.






Kesäloma ei ole suorittamista varten. Juuri nyt mitkään suunnitellut reissut tai jopa ulkomaanmatkat tuntuisivat suorittamiselta. Siksipä meidän reilu viikko takaperin alkanut kesäloma suuntautuu ilman minkäänlaisia ennakkosuunnitelmia vain veneilemään ja mökkeilemään. Ja se on ollut ihanaa.

Takana on reilu viikko sitä "ei mitään" -tekemistä. Olen ehtinyt lukea kolme kirjaa, syödä ehkä noin 10 litraa mansikkaa, ihailla auringonlaskuja ja vähän sateenkaariakin. Nukkunut monet päiväunet ja vain loikoillut muun muassa laiturilla bikinit päällä.

Ja sitten olen päätynyt syömään lähiruokabrunssia, vahingossa sukuloimaankin ja meidän kesäparatiisiin, joka tuntuu vähän oudolta kun isomummo ei enää toivota meitä tervetulleeksi kärpäslätkä kädessään.








Ollaan tehty vain asioita joita ollaan oikeasti ja aidosti jaksettu ja haluttu. Juuri tähän lomaan tämä on täydellistä. En odota mitään enempää, paitsi ehkä mustikka-vaniljapiirakkaa ja lisää aurinkoisia päiviä, jolloin voi taas tehdä, niin noh, sitä ei-mitään.

Pahin väsymys on jo alkanut helpottamaan.







Oletko koskaan kokeillut lomaa ilman suunnitelmaa ja jos, niin mihin se on sinut vienyt?


tiistai 11. heinäkuuta 2017

Parasta mitä voit tehdä kumipuvussa - kanjonointi Kroatian Cetina Canyonissa



Vielä äsken kuuluneet iloiset naurunpurskahdukset ja rento kelluminen virran vietävänä ovat vaihtuneet huolestuneiksi ilmeiksi. 

Edessä on köysilaskeutuminen 60 metristä.








Kroatiassa vietetystä vajaasta kahdesta viikosta aivan jokainen päivä oli mielettömän upea, mutta yksi jäi erityisesti mieleen. Tuskin olimme laskeutuneet maan kamaralle ziplinelta, kun minulle ilmoitettiin, että seuraavaksi olisi synttärilahjani vuoro. Gia on onnistunut juonimaan tämän täysin selkäni takana.

Minulle ei ole lainkaan selvää, mitä extreme canyoning pitää sisällään, mutta jotain sellaista ollaan lähdössä kuulemma tekemään. Lyhyen briiffauksen jälkeen vedämmekin jo tiukkoja märkäpukuja (no okei, se oli neopreenia eikä kumia) ja valjaita päälle ja sovitamme kanjonointikenkiä. Vielä viisi minuuttia sitten en edes tiennyt, että kanjonointiinkin valmistetaan kenkiä.







Pienen minibussimatkan päässä kokoontumispaikastamme Zadarjen kylästä hyppäämme ulos autosta rauhallista piknikiä viettävän nuorenparin ihmetellessä toimintaamme. Aloitamme pitkän laskeutumisen jyrkkää ja kapeaa polkua pitkin kohti kaukana alapuolellamme virtaavaa Cetina-jokea. Hiki virtaa valtoimenaan, sillä aurinko lämmittää kuumasti neopreenillä päällystettyjä vartaloitamme. Ensimmäiset kauhunkiljahdukset kuullaan jo ennen joelle saapumista, kun Gia bongaa käärmeen polulta.


Epäselväksi jää, kumpi säikähtää enemmän.


Olemme vihdoin päässeet kanjonin pohjalle, ja on aika aloittaa tositoimet. Edeltä menee Janne ja Jussi, jotka hyppäävät isolta kiveltä veteen Katja perässään. Gia menee varovaisemmin kipeän polvensa kanssa rannalta. Minä molskahdan muiden seuraksi veteen viimeisenä ja aloitamme seikkailun.









Oppaamme Duje on kohtuullisen tiukassa kunnossa oleva kaveri, eikä pienen lajikokeilun jäljiltä jää epäselväksi, millä kunto on hankittu. Kanjonointi on yhdistelmä kahlaamista, kiipeämistä, uimista, kellumista, hyppäämistä, köysilaskeutumista, kivien päällä liukastelua ja ties mitä muuta. Kun olemme ottaneet ensimmäiset työläät askeleet liukkaalla pohjalla, meille käy pikkuhiljaa selväksi että tämähän on itse asiassa aivan hemmetin rankkaa hommaa! Duje on jo nyt pelkkää luuta ja lihasta, mutta sanoo, että kauden jälkeen hän on vielä kymmenen kiloa kevyempi.

En ihmettele.









Ylempänä vuorilla sijaitsevasta lähteestä pulppuava kylmä vesi on jo matkannut monen mutkan ja putouksen kautta ennen kuin se solahtaa kauluksestani sisään ja valuu pitkin selkää kun me vuoroin olemme virran vietävänä, ja vuoroin kauhomme joessa kanjonin pohjalla. Lihakset ponnistelevat jatkuvasti ja kokonaisvaltaisesti, kun kahlaamme, uimme ja välillä kontaamme joessa, Vielä äsken kylmältä tuntunut vesi on muuttunut mukavan viilentäväksi. Vesi pärskyy samalla kun jalat hakevat tukevaa sijaa pohjasta. Välillä kiipeän joenpinnasta nousevan kiven päälle, hyppään viereiselle kivelle ja sieltä takaisin veteen.


Tämä on koko kehoa kuormittavaa treeniä parhaimmillaan. 


Tapailen varpaillani kiviä vyötärönkorkuisessa vedessä, kunnes pohja katoaa jalkojen alta. Lihakset saavat hetken lepoa kelluessani virran vietävänä. Koitan ottaa kömpelöitä uintiliikkeitä, mutta tiukka märkäpuku ja valjaat saavat liikkeet tuntumaan raskailta. Mahdamme näyttää hassuilta kanjonin laelta katsottuna - lauma kömpelöitä, keltaisia kypäräpäitä kellumassa kuohuissa ja hyppimässä kivikoilla.







Duje kertoo, että kesällä kanjonissa on paitsi enemmän vettä, myös ihmisiä jonoksi saakka. Hän vetää välillä isompia ryhmiä, ja koska kanjonointi on fyysistä ponnistelua ja ihmisiä on moneen lähtöön, ryhmät saattavat venyä kymmenien metrien mittaisiksi ihmisletkoiksi. Märkien kivien päällä taiteillessa loukkaantumisen riski on myös jatkuvasti läsnä, joten oppaalla on melkoinen haaste paimentaa koko laumaa. Keskeltä kanjonia on pitkä matka ihmisten ilmoille, eli kieli keskellä suuta kannattaa mennä. Kanjonointikengät ovat yllättävän pitävät kun niihin oppii luottamaan.

Me saamme kuitenkin nauttia kanjonista täysin omassa rauhassa, sillä kolmen tunnin taipaleemme aikana emme näe ketään muita. Koko 101 km mittaisen joen läpi kulkeva kanjonointi Cetinan kylästä aina Omiksen vierestä laskevaan Adrianmereen saakka kestäisi kolme päivää.


Me olemme aivan puhki kolmen tunnin jälkeen.


Jossain kohtaa nousemme joesta rannalle ja kävelemme pitkää tunnelia pitkin ylämäkeen. Vesi loiskuu täälläkin jalkojen alla, kun koitamme olla kolhimatta itseämme taskulampun heikossa valossa. Ylempänä tunneli avautuu pieneksi hyllyksi korkealla joenpinnan yllä. Vieressä jylisee vesiputous Dujen kaivaessa vedenpitävästä repustaan kiipeilyköydet ja kertoessa, että seuraava ohjelmanumero on köysilaskeutuminen.


Korkeutta on vajaa kuusikymmentä metriä, eikä kaukana alempana välkkyvää joenpintaa edes näy kunnolla, koska se jää kalliokielekkeen alle.


Vitsailu alkaa muuttua väkinäisemmäksi ja ilmeet vakavoituvat kun yksi kerrallaan hivuttaudumme empivin askelin tyhjyyden päälle. Aiemmin laskeutuneita ei alempana näy, ennen kuin vasta parikymmentä metriä alempana ylitän kalliokielekkeen. Sen jälkeen olenkin irti kalliosta, ja nautin maisemista ja ihailen viereistä vesiputousta samalla, kun Duje laskee minua alaspäin.





Adrenaliinipiikin jälkeen alhaalla on voittajafiilis, ja itsensä ylittäneet seikkailijat ovat yhtä hymyä. Yksi tosin toteaa "en nauttinut siitä lainkaan mutta tulipahan tehtyä". Ainoastaan korkeuskammoinen Gia tuli mutkittelevaa polkua alas, tyytyväisenä valintaansa.

Pahimmat adrenaliinihuurut alkavat haihtumaan kun kellumme virtaa alas kirkkaassa, smaragdinvihreässä vedessä. Edessä on vielä toinenkin, tällä kertaa parinkymmenen metrin korkuinen laskeutuminen. Giakin uskaltautuu tästä alas, ja meiltä muilta tämä tuntuukin jo menevän vanhalla rutiinilla.  Kiipeämme vielä vastapäiselle kalliolle tekemään uimahyppyjä - valittavana on neljä hyppypaikkaa neljästä yhdeksään metriin. Kanjoni on tässä kohtaa kapea, alle kymmenen metrin levyinen. Alla on kuitenkin kolmekymmentä metriä vettä. Jussikin ylittää itsensä ja hyppää korkealta kalliolta kuten muutkin.






Uimahyppypaikan jälkeen joki levenee pieneksi järveksi, ja aurinkokin pääsee paistamaan meille. Kellun selälläni ja annan virran kuljettaa, ja tunnen miten aurinko lämmittää kasvojani.



Vesi loiskuu poskilleni katsellessani kanjonin laella kasvavia puita ja alas kuohuvaa vesiputousta, jonka pärskeistä muodostuu auringon säteissä sateenkaari. Olo tuntuu uskomattoman seesteiseltä ja rauhalliselta. 



Kuin pisteenä onnistuneelle seikkailulle, saamme nauttia ihan keskenämme vesiputouksesta kauniin hetken. Viimeisen ryhmäkuvan otamme tietysti sen edessä. We did it! Maisema on suorastaan maalauksellinen.








Jokiseikkailun jälkeen vaihdamme kuivat vaatteet päälle tienposkessa ja suuntaamme takaisin lähtöpaikalle Zadarjen kylään, joka näin pääsiäisenä on suorastaan aavemaisen hiljainen (kun taas lähtöpäivänämme siellä puolestaan oli vilkkaat ja supersöpöt maalaismarkkinat lehmäkauppiaineen kaikkineen). Perillä meitä odottaa vanhan herrasmiehen ja paikallisen mestarin leipoma jättimäinen soparnik - satoja vuosia vanhan reseptin mukaan valmistettu, juuri tämän alueen perinteinen herkku. Leipä on niin taivaallisen hyvää, että sen syömistä ei vain pysty lopettamaan. Jos vielä yksi pala!

Väsynyt mutta onnellinen seurue lähtee kotimatkalle kohti huvilaa, yhtä uskomatonta seikkailua rikkaampana. Kroatia tarjosi meille parastaan.












Extreme Canyoning maksaa noin 60€ per henkilö Advententure Dalmatian kautta. Jos haluat mennä rauhalliseen aikaan, tähtää huhti-toukokuulle tai syys-lokakuulle.

Tämä retki oli täysin itse kustannettu vaikka Kroatiassa olimmekin VisitCroatian vieraina. Lämmin suosittelu.