perjantai 17. maaliskuuta 2017

#ReilutBlogit vol. 3 - Merten hyvinvointi


Pari vuotta sitten starttasimme yhdessä Tarinoita Maailmalta -blogin Annikan kanssa #ReilutBlogit -kampanjan, jossa haastettiin matkabloggaajia kirjoittamaan vastuullisesta matkailusta ja lukijoita kertomaan omista vinkeistään ja kokemuksistaan asiasta.

Kerran vuoteen heitettävä haaste on saanut isot matkanjärjestäjät tarkastamaan linjauksiaan eettisen matkailun suhteen ja luopumaan muutamista eläinkohteistaan, mutta ennen kaikkea levittänyt tietoa miten valinnoillaan ja teoillaan voi vaikuttaa siihen, että maailma olisi aavistuksen parempi paikka myös jälkipolville.

Nyt tuo haaste on edennyt kolmanteen versioonsa, ja aiheena on tällä kertaa merten suojelu. Täällä on aiemminkin käsitelty samaisia aiheita kriittiseen ja huolestuneeseen sävyyn ja nostettu epäkohtia esiin, mutta nyt on haasteen aika.

Vaan otetaanpa aluksi pari askelta taaksepäin.




Miksi merten suojelu ja vedenalaisen elämän monimuotoisuuden vaaliminen on niin tärkeää?


Muutama esimerkki:
  • Hait ovat uineet maailman merissä 400 miljoonaa vuotta.
    Nykyään noin sadan miljoonan hain evät päätyvät vuosittain lautaselle.
  • Arvioiden mukaan vuonna 2050 merissä on enemmän muovia kuin kaloja.
    Siinä vaiheessa on kulunut vain sata vuotta siitä, kun muovi löi itsensä läpi.
  • Korallit ovat satoja miljoonia vuosia olleet merten biodiversiteetin ihmemaa.
    Muutaman viime vuoden aikana maailman koralleista on kuollut noin viidesosa ilmaston lämpenemisen myötä.

Huomasitkin ehkä, että edellisissä esimerkeissä yhteinen nimittäjä on ihminen. Meret kärsivät tällä hetkellä monenlaisesta, pääasiassa ihmisistä lähtöisin olevasta ongelmasta. Ilmaston lämpeneminen tuhoaa koralleja, liikakalastus heikentää kalapopulaatioita, pohjatroolaus jättää jälkeensä kuolleen merenpohjan, muovi tukehduttaa merieläimiä... Lista on pitkä ja koruton. Pointtina on kuitenkin, että me emme omista meriä. Siitä huolimatta niitä kohdellaan monin paikoin todella lyhytnäköisesti, vailla ymmärrystä asioiden tasapainosta, saati kestävästä kehityksestä.

Palatakseni alkuperäiseen kysymykseen: miksi merten suojelu on tärkeää? Yksinkertainen vastaus on, että ihmiskuntana meillä on velvollisuus tehdä niin.


Olemme sen velkaa paitsi luonnolle, myös jälkipolville.








Mutta miksi tällaisesta asiasta sitten joutuu lukemaan matkablogista?


Saatat ehkä miettiä miten tämä liittyy matkailuun, tai että onko matkablogi oikea foorumi puhua kestävästä kehityksestä. Matkakohteeseen kuitenkin yleensä lennetään lentokoneella, ja perillä kulutetaan paikallisia resursseja ja riistetään köyhää kansaa, eikö?

Mutta asiassa on toinenkin puoli. Turismi saattaa kuluttaa luonnonvaroja, mutta ihmiset alkavat olla entistä valveutuneempia ekologisuudesta, ja osaavat paitsi odottaa, myös vaatia enemmän palveluntarjoajilta. Etenkin sukellusalalla olen törmännyt paljon vastuullisiin sukelluskeskuksiin, jotka vaalivat kestävää kehitystä ja lisäksi opettavat sitä paikallisille, joille nämä asiat eivät välttämättä ole lainkaan niin itsestäänselviä.


Niinpä paratiisirannoilla järjestetään roskienkeruutalkoita.



Oma katseeni ja toivoni kohdistuu ennen kaikkea tulevaisuuteen. Niin kauan kun meret voivat hyvin, myös matkailu - ja elämä ylipäätään - kukoistaa. Sen lisäksi, että hyvinvoivat koralliriutat houkuttelevat kaloja ja sukeltajia, ne myös suojelevat rantoja eroosiolta, ja pienentävät rantaan hyökyvien aaltojen voimaa. Isommat aallot veisivät mukanaan rantahiekkaa, joka on paitsi oleellinen osa hienoja biitsejä, myös luonnollinen filtteri meriveden ja makean pohjaveden välissä. Hiekkarantojen katoamisen myötä saattaa siis mennä kasteluvesi viljelmiltä ja juomavesi paikallisilta asukkailta. Ja tämä vain yksi esimerkki mertensuojelullisesta näkökulmasta. Omilla valinnoillaan - paitsi matkan päällä, myös kotona - jokainen voi vaikuttaa siihen, miten luontoa ja merta kuormittaa.

Ja hei, en edes päässyt vielä vauhtiin!


Puhutaanpa hetki muoveista


Sukeltajan silmään osuvat helposti merissä leijuvat muovipussit, juomapullot, haamuverkot ja monet muut roskat, jotka kuuluisivat kierrätykseen tai kaatopaikalle. Jätehuolto on monissa turistien suosimissa maissa, etenkin Kaakkois-Aasiassa, valitettavan huonolla tolalla. Gili Airilla törmäsin usein sateisten päivien jälkeen sukeltaessani melkoiseen roskamereen. Juttelin asiasta sukellusoppaiden kanssa, ja he kertoivat että roskat tulevat merivirtojen suunnasta riippuen naapurissa olevillta Balilta tai Lombokilta. Korkeammalla olevissa kylissä ihmiset kasaavat jätteitä joen varteen, ja kun sitten sattuu satamaan tavallista enemmän (mikä on monsuunikaudella kohtuullisen normaalia) ja joen pinta nousee korkeammalle, niin vesi vie roskat mennessään suoraan mereen. Poissa silmistä, poissa mielestä.



Mutta jonnekin nekin roskat päätyvät.



Me kaikki lienemme nähneet surullisia esimerkkejä muoveihin kuristuneista kilpikonnista tai vesilinnuista. Viime aikojen pysäyttävin uutinen aiheesta oli Norjassa rantaan pyrkinyt valas, joka jouduttiin lopettamaan huonokuntoisena. Tutkimuksissa valaan vatsasta löytyi 30 muovipussia.

Tällaiset muoviroskat ovat selkeästi nähtävissä ja sitä kautta helppo ymmärtää ongelmaksi. Niiden torjuntaan on niin ikään helppo vaikuttaa paitsi laittamalla roskat sinne minne ne kuuluvat sekä osallistumalla erilaisiin siivoustalkoisiin (joita on Suomessakin järjestetty).







Varsinainen poissa silmistä -tyyppinen ongelma ovat kuitenkin valtamerten jätepyörteet - paikat, jonne valtaosa muovijätteestä kasautuu merivirtojen kuljettamina.

Greenpeace arvioi, että vuosittain meriin joutuu kymmenisen miljoonaa tonnia muovijätettä. Osa laivoilta, osa kaatopaikoilta, osa ties mistä. Määrä on helpompi laittaa kontekstiin, kun ajattelee että maailman rannikkoalueilla olisi muovipussi kellumassa kuuden sentin välein. Tai että istut rannalla katsomassa, kun jäteauto käy tyhjentämässä lastinsa suoraan mereen.

Molskis vaan.
Minuutin välein.
Vuoden ympäri.

Merivirrat kuljettavat nämä jätetonnit muutamaan valtamerten "jätepyörteeseen". Suurin näistä on Tyynellä valtamerellä, jossa tutkijat ovat keränneet yhden neliökilometrin alueelta 750 000 muovin palasta. Kerääminen kuulostaa helpolta, mutta käytännössä auringonvalo hajottaa muovit yhä pienemmiksi palasiksi, jonka lisäksi osa niistä painuu pohjaan ja osa kelluu muutamien metrien syvyydessä. Jätepyörteissä olevien muovin määrää ei siis voida edes kunnolla arvioida, mutta jotain kertoo se, että NOAA (National Oceanic and Atmospheric Administration) on arvioinut, että 67 aluksen operoinnilla saataisiin pohjoisen Tyynenmeren jätepyörteestä siivottua vuodessa alle prosentti. Ja sitä roskaa siis tulee koko ajan lisää.

Kohtuullisen haastavaa siis, hinnasta puhumattakaan.






Tunnelin päässä on kuitenkin valoa.


Hollantilainen kaveri nimeltään Boyan Slat on ideoinut järjestelmän, joka ankkuroidaan keskelle merta ja kerää merivirtojen mukanaan tuomaa jätettä talteen automaattisesti. Teoria vaikuttaa lupaavalta, ja tämän vuoden alussa on koekäyttö alkamassa Japanin rannikolla. Jos homma lähtee lentoon, niin 2020 asennetaan Havaijin ja Kalifornian välille sata kilometriä pitkä sulkujärjestelmä, joka voi kymmenessä vuodessa poistaa lähes puolet Tyynen valtameren pohjoisosan jätepyörteestä, vain murto-osalla kustannuksia, mitä perinteisistä menetelmistä koituisi.

Mutta ne mikromuovit!

Tällaisen isomman muovijätteen kerääminen on mahdollista, mutta mikromuovit ovatkin sitten varsinaisia penteleitä.

Mikromuovin määritelmä hieman elää sillä asian vakavuuteen on herätty vasta viime vuosina eikä tutkimustietoa ole vielä ylenpalttisesti saatavilla, mutta käytännössä jokaista tupakantumppia pienempää muovijätettä voidaan hyvällä omallatunnolla kutsua mikromuoviksi. Pienimpiä jätteitä ei näe paljain silmin ja siksi voi olla vaikea hahmottaa miten paljon sitä on, mutta merieläimiä ajatellen se on varsinainen ongelma.

Mikromuovit kulkeutuvat ravintoketjun mukana yhä ylöspäin sairastuttaen eläimiä ja häiriten niiden hormonitoimintaa. Vaikka ihmisistä ei ole vielä löytynyt mikromuovia, ei ole kovin kaukaa haettu skenaario etteivätkö ruokalautaselle päätyvät merenelävät ja niiden sisältämät kemikaalit (jotka saattavat olla ympäristömyrkkyjä) aiheuttaisi vakavia sairauksia myös ihmisille.







No mistä sitä mikromuovia sitten tulee?


Tiedätkö ne hammastahnat, joissa on rakeita jotka hierovat hampaista extrapuhtaita? Mikromuovia. Entä kuorintavoiteet, jotka tekevät ihosta pehmeän? Mikromuovia. Fleece, jonka sait joululahjaksi? Mikromuovia. Auton renkaista tienpintaan jäänyt kulutuspinta? Mikromuovia.



Koska mikromuovin kerääminen on lähes mahdotonta tai vähintäänkin erittäin vaikeaa, on helpompaa estää sen kulkeutuminen vesistöihin alun perinkin.



Heikkolaatuisesta fleecestä saattaa irrota yhden konepesun aikana lähes 2000 mikromuovihiukkasta, jotka pahimmillaan kulkevat jätevedenpuhdistamon läpi vesistöön. Vaatteita valitessa kannattaa siis suosia laatua. Luonnonmukaisempi vaihtoehto on tietysti merinovilla tai muu täysin luonnonkuiduista tehty vaate. Jos fleece on kuitenkin ostoslistalla, niin parempilaatuiset fleecet ovat pitkäikäisempiä, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että niistä ei irtoa materiaalia pesujen yhteydessä. Pesussa voi käyttää myös niille tarkoitettuja pesupusseja, jotka keräävät pahimmat talteen, ja ne päätyvät viemärin sijaan roskikseen.

Auton rengaista tienpintaan jäänyt kumi kulkeutuu sadevesiviemäreistä suoraan vesistöihin. Norjassa tehdyn tutkimuksen mukaan juuri renkaista ja tiemerkinnöistä irtoavat hiukkaset ovat merkittävin mikromuovin lähde. Ja mistäs se lähikaupan kirjolohi olikaan peräisin?

Sitten vielä ne kosmetiikat. Poishuuhdeltava kuorintavoide, hammastahnasta nyt puhumattakaan, päätyvät viemäriin. Ja sitä kautta pienimmät hiukkaset saattavat fleecen mikromuovien tavoin livahtaa jätevedenpuhdistamosta läpi.

Merten suojelu on erittäin laaja ja monitahoinen aihe, missä yksittäisen ihmisen keinot saattavat tuntua hyvinkin rajallisilta, tai pisaralta valtameressä. Omaa panostaan ei kuitenkaan kannata väheksyä, sillä yksilön valinnoillakin voi vaikuttaa isoon kokonaisuuteen, ja lisäksi esimerkin voima on valtava.





#ReilutBlogit vol 3. haaste


Asioihin voi vaikuttaa monella tavalla. Tässä niistä vain muutama, jotka on kohtuullisella vaivalla otettavissa osaksi arkielämän valintoja.

  1. Vähennä mikromuovia sisältäviä tuotteita vaikkapa kosmetiikassa. Jätä mikromuovia sisältävä hammastahna ja kuorintavoide kaupan hyllylle. 
  2. Kulje vähemmän omalla autolla, enemmän kävellen, julkisilla tai fillarilla. 
  3. Osta kestäviä vaatteita, mieluiten luonnonkuiduista valmistettuja. 
  4. Laittaessasi pyykkiä peseytymään, mieti olisiko tuulettaminen sittenkin riittävä.
  5. Vältä kertakäyttöisiä juomapulloja, etenkin maissa missä jätehuolto on rempallaan. Oma kestopullo ajaa asian, ja voit myös ostaa matkalle mukaan esimerkiksi vesifiltterin, jonka avulla saat hanavedestäkin puhdasta. Säästät paitsi ympäristöä, myös rahaa. Meillä maailmanympärimatkan vesifiltterinä toimi hienosti MSR -merkkinen. Kun vuoden vedet pystyi itse pumppaamaan ostamisen sijaan, luonnon lisäksi säästyi myös pitkä penni.
  6. Osta ylipäänsä vain sen minkä tarvitset, ja vältä muovia ja muovipusseja.

Ei ehkä ensimmäisenä tule mieleen että olisit edesauttamassa merten suojelua näillä valinnoilla, mutta joillakin arkisilla asioilla saattaa olla yllättävän pitkät seuraukset.




Miten sinä suojelet merta?



Haaste teille, rakkaat lukijat: Kerro kommentissa oma vinkkisi merten suojeluun. Aihe on tarkoituksella jätetty laajaksi, joten tarttumapintaa varmasti riittää.

Ja haaste teille, rakkaat kollegat: Haastan mukaan #ReilutBlogit vol. 3 -kampanjaan Kulkutautiset -blogin Hennan, Vaihda Vapaalle -blogin Elinan, Ikilomalla -blogin Titan ja Thomaksen sekä, hieman out of the box mutta aiheeseen sopien, Kemikaalicocktail-blogin Nooran.

Kerro oma tarinasi merten suojelusta. Yhdessä autamme levittämään tietoisuutta, ja kukapa tietää - ehkä pelastamme kilpikonnan tai merilinnun hengen. Tai ihan vaikka koko planeetan.

--

P.S. Annika on oman postauksensa lisäksi kerännyt listaa kaikista kampanjaan osallistuvista blogeista. Listalla on vielä tilaa ;)

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Menovinkki + lippuarvonta - Come to Finland!


Niin paljon on vettä virrannut Tammerkosken sillan alla ja niin vähän on ajat muuttuneet kuitenkin siitä miten Suomea alettiin julisteilla markkinoimaan viime vuosituhannen alkukymmenyksillä. Suomikuvan rakentamisesta varteenotettavana lomakohteena aina 1920-luvulta aina 1960-luvulle julisteiden avulla on parhaillaan meneillään Come to Finland -näyttely tuossa kauniissa ja tunnelmallisessa Kansallismuseossa. 







Olen aina ollut vähän hurahtanut antiikkiin ja vintageen. Vanhojen esineiden tarina kiehtoo. Lisäksi ne miellyttävät silmää. Kai sille on syynsä että mekin muutimme melkein sata vuotta vanhaan taloon. Silloin joskus asiat tehtiin ajan kanssa, harkitusti ja kestämään.

Toimittaja Magnus Londen on tehnyt aivan huikean työn kerätessään vanhoja orginaalijulisteita eri vuosikymmeniltä ja metsästänyt tarinat niiden takaa. Se ei ole ollut ihan helppoa. Tarinat on tullut paitsi yleisestä historiankirjoituksesta, myös taiteilijoilta itseltään, mutta useammin tätä nykyä heidän omaisiltaan.








Tiesitkö että näitä julisteita on tehnyt paitsi Hugo Simberg, myös Akseli Gallen-Kallela?

Ei ihan mitään turhia julisteita nämä. Ja se kertoo myös siitä miten arvossaan ne ovat aikoinaan olleet. Kuriositeettina vielä tiedoksi että ensimmäinen juliste joka tehtiin, oli Imatralle. Mitäpä muuta kaupunkia sitä Suomesta mainostaisikaan.



Kaikki alkoi shamppanjaa siemailevasta naisesta


Sellainen Helsinki on. Tai voisi olla. Shamppanjaa siemaileva lady keskellä kirkasta päivää eduskuntatalo takana siintäen. Kuin mikäkin hienostunut metropoli. Juliste oli Londenin ensimmäinen hankinta, kaikki lähti siitä.





Sittemmin julisteita on kertynyt kokoelmaan satoja. Kysymykseen kuinka paljon rahaa niihin on kulunut Londen naurahtaa ja sanoo "Ihan liikaa". Rakkaudesta lajiin, niinhän me kaikki intohimojamme hoidamme. Kokoelma on eittämättä arvokas, sillä yhteen julisteeseen saa kulumaan tuhansia euroja.

Mies on myös saanut käsiinsä vanhoja kirjoja, jotka toimivat eräänlaisina ensimmäisinä matkaoppaina matkatoimistoissa ulkomailla. Niin, silloin mentiin paikan päälle siihen yhteen toimistoon, pyydettiin suositukset, käytiin läpi suunnitelma ja varattiin liput. Ei ollut internetiä, ei.









Julisteet olivat aikoinaan tärkeimpiä markkinointimateriaaleja. Jos se tuntuu hassulta ajatukselta, pitää muistaa ettei ihmisiä pommitettu samalla tapaa jatkuvasti erilaisilla viesteillä ympäristöstä. Näitä julisteita levitettiin ensin pääasiassa Ruotsiin, Saksaan, Iso-Britanniaan ja Ranskaan, joista toivottiin meille paljon turisteja.

Huomionarvoista on, että tuolloin esimerkiksi UK:n Hullista kesti 10 päivää tulla laivalla Suomeen. Eikä maan sisällä liikkuminenkaan nopeaa ollut kun tänne vihdoin pääsi. Junalla puksutettiin esimerkiksi Lappeenrantaan 6 tuntia. Matkailu oli todellakin eliitin puuhaa. Työväelle ei niin pitkiä lomia herunut.

Onneksi jokin asia sentään on muuttunut ajan saatossa.






Suomikuva - nyt kannattaa tulla, sillä kohta on liian myöhäistä!



Vaan Suomikuva, millainen se sitten oli? Suomea markkinoitiin puhtaan luonnon ja kaupunkien edistyksellisyyden ja tietyn mystisyyden avulla. Kuulostaako tutulta? Monasti viesti oli myös että tänne kannattaa tulla nyt, koska kohta on liian myöhäistä kun kaikki löytävät paikan. Että me ollaan vähän off the beaten track. Niille, jotka eivät pakettimatkoja ja muita turakaisia kaipaa.






Sellaisia me olemme siis aina olleet, vähän bubbling under, luontoon turvautuvia, mutta myös kaupungistuneita. Onko Suomea vieläkään löydetty kunnolla vai odotammeko matkailun osalta suurta läpibreikkausta edelleen? Luonnosta puhutaan aina (eikä suotta!) ja kaupunkejakin hehkutetaan. Itse teen parhaani parantaakseni kuvaa shamppanjaa siemailevista naisista erilaisissa miljöissä.

Paitsi että Londenin tarinat ovat uskomattomia, niin ovat myös pelkästään nämä julisteetkin. Jos rakastaa Suomea, matkailua, vanhoja julisteita ja ehkä hieman myös designia, tänne kannattaa todellakin mennä. Kansallismuseossa järjestetään myös julisteensuunnittelutyöpajoja, ilmaisia ja niihin voi osallistua ihan kuka tahansa, millä taitotasolla tahansa. Vaikka lasten kanssa.

Lisäksi kopioita näistä orginaaleista saa ostaa julisteina, tai esimerkiksi tarjottimina, tulitikkuina ja postikortteina paitsi itse näyttelystä, myös Come to Finland -verkkokaupasta.







Meidän uuden kodin seinää lähti mukaan koristamaan tuo shamppanjaa siemaileva nainen ja "Finlande - pays de la romance" -juliste, jossa Suomea julistetaan rakkauden maana. Siitä voisikin ottaa vähän uutta kulmaa nykymarkkinointiinkin.

Olisipa hienoa kun meidät tunnettaisiin rakkauden maana, avoimena ja glamoröösinä. Tai vielä parempa - että me ihan oikeasti ja aidosti olisimme sitä.


Lippuarvonta


Koska me pääsimme Magnus Londenin vieraana katsomaan tämän näyttelyn ja kuulemaan aivan huisia tarinoita, arvomme nyt lahjaksi saadut 2 kpl lippuja Kansallismuseoon teille lukijoille.

Bonuksena voittajalle lähtee myös postikorttikokelma, jossa viisi näyttelyn julisteista kortteina (myös se superhieno Hankoaiheinen, josta on tehty myös tuo älyhieno tarjotin)!





Osallistu arvontaan jättämällä kommentti ja jonkinlaiset yhteystiedot tänne alle viimeistään sunnuntaina 19.3 klo 21 mennessä, niin voit olla onnekas lippujen voittaja!

Tykkää myös Come to Finlandin facebooksivusta tai lue lisää kotisivuilta.

Näyttely on Suomessa aina 28.5 asti, ja sitten se lähtee useammaksi vuodeksi maailmalle. Visiteerata voi tiistaista sunnuntaihin klo 11-18.

Kannattaa siis mennä ennen kuin nämä hurmaavat julisteet karkaavat ulkomaille.







Kävimme bloggaajaporukalla Magnus Londenin ja Kansallismuseon vieraana katsomassa tämän näyttelyn. Superkiitos Magnukselle kierroksesta ja erityisesti näiden julisteiden keräämisestä meidän kaikkien iloksi!

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Kaikki se, mitä kadun


"Tehdään vielä yksi lasku", sanon Anskulle. "Lähdetään sitten vasta afterskihin muiden kanssa."

"Joo mennään vaan.", Ansku vastaa.

Olihan niitä offareita jo laskettu, mutta silti löytyy vielä puhtaitakin linjoja. Ansku menee edeltä, minä perästä. Metsästän hyvää linjaa puiden välistä ja löydänkin laskemattoman kohdan, kohtuu isolla aukollakin vielä. Miksiköhän kukaan ei ollut siitä vielä mennyt?


Hetken kuluttua pyörin suksineni lumessa ja tunnnen jaloissa että nyt sattuu. 






Kysymys on lähinnä kuinka pahasti. Vauhdin pysähdyttyä ehdin nopeasti luoda katseen kohtaan mistä olen laskenut, vain huomatakseni että siinä on joko kivi tai kanto. Kumpi niistä, en ole varma. Hetkeksi kipu lamauttaa aivot. Haluan kokeilla mahdollisimman nopeasti liikkuvatko jalat lainkaan vai meneekö itkuksi ja hampaiden kiristelyksi.

Molemmat liikkuvat, mutta toiseen sattuu kovemmin. Ilmeisen pahasti ei mikään ole mennyt rikki, mutta jotain on käynyt. Pääsen vielä laskemaan hissiasemalle omin voimin, josta moottorikelkka kyydittää minut rinteestä takaisin hotellille.

Selvää on että sen ja ainakin seuraavan päivän laskut olivat siinä. Mietin lähinnä oliko laskut laskettu koko loppuelämäksi.

Hetkeäkään en ehdi miettiä että kylläpä kaduttaa. 


Että olisipa saanut jäädä tekemättä. En suinkaan. Olen iloinnut jokaisesta hetkestä jonka olen tähän asti saanut suksien päällä.





Kun tapasin idolini


Saman illan klenkkaan kepeillä hotellilla. Tiedättehän ensiavun kolme k:ta (enkä nyt tarkoita kolmea kylmää kaljaa)? Kuusi tuntia jääpussia jalalla pidellen menee yllättävän kivuttomasti.

Seuraavana aamuna on kuitenkin selvää etten lähde mäkeen, vaikka ehdinkin toivoa ihmettä yön aikana tapahtuvaksi. Jalka kestää kuitenkin painoa ja ulkona paistaa aurinko, joten haen lumikengät alle Pyhän suksivuokraamosta ja lähden normisauvoineni kohti Pyhätunturin Iso Kurua. Ei tällaisena päivänä sisälle voi jäädä!







Samaan aikaan laavulle kanssani osuu vanhempi hollantilainen pariskunta. Ovat kuulemma menossa Pyhänkasteelle ja päädymme yksissä tuumin lyömään hynttyyt yhteen. Kuljemme pitkin Isokurun pohjaa minä keskellä, Theo edellä ja Martta perää pitäen. Lumivyöryvaaraa ei ole varoituskylteistä huolimatta. Theo sen tietää, eräopas näillä main kuulemma.

Siinä samoillessa juttelemme niitä näitä. Hyväkuntoinen pariskunta kulkee samaa tahtia kanssani. En ole uskoa korviani kun he kertovat olevansa yli 70-vuotiaita. Paremmassa kunnossa kuin monet ikäiseni - ehkä jopa minä. Viime kuukaudet ovat olleet meille hieman rankkoja, ei vähiten muuton ja remontin takia. Eikä kroppa ja mieli ole ehkä kokonaan palannut vieläkään maailmanympärimatkastakaan.

Palautumiseen huomaan kuluvan yhä enemmän aikaa mitä enemmän tulee vuosia mittariin.







Theo kertoo minulle tarinoita karhun luolasta, Lapin Kullan synnystä ja Lapin kultakuumeesta samalla kävellessä. Hän valitsee kahdesta reittivaihtoehdosta aina vaikeamman.

Molempien kasvot ovat täynnä uurteita, ja niistä näkee hyvällä tavalla, että aurinko on paistanut ja elämästä nautittu.



"We traveled with our motorhome around Europe and later on the Scandics. Even if we visited all countries many times, we somehow always ended up here in Finland. Now we have a cottage here and spend 4 months of the year in this country", Theo kertoo.




Pyhänkasteen putous


Olemme kävelleet Pyhänkasteelle läpi Isonkurun. Theo käskee minun mennä ensin yksin kasteelle jotta saa otettua hyviä kuvia minusta kameralleni. Ihailemme mahtavia jäätappeja hetken ennen kuin käännymme kotimatkalle.








Martta kertoo että he ovat matkustelleet paljon. "Not in every country, but we have traveled a lot. We have seen what we want to see."

Theo kertoo saaneensa 60-vuotislahjaksi pojaltaan hiihdonopettajan kurssin. Ensimmäinen reaktio oli nauru, mutta heti toisella ajatuksella se tuntuikin ihan hyvältä idealta.


"So now I'm both a ski instructor and a wilderness guide. I take Dutch people here out and I also teach them how to ski."

71-vuotiaasta miehestä huokuu elinvoima ja tyytyväisyys. Niin myös hänen vaimostaan.








Kiipeämme vielä liukkaan ja jyrkän mäen puolentoistatunnin lumikenkäilyn jälkeen ylös takaisin Isokurun laavulle ja saamme luntakin niskaamme puista. Kaikkia naurattaa. Pyhätunturi ja sen ympäristö kylpee auringossa ja pakottaa hymyilemään. Theo ja Martta pyytävät minut vielä jakamaan makkarapakettinsa kanssaan laavulla.


"We have done so many things in life, that I can say I can die happy. Of course it has meant sacrifices, but I had everything I wanted. We have always lived in a way that we can say we have no regrets", Martta kertoo siinä istuessamme.





Istun siinä miettimässä että muutto- ja remppakiireiden helpottaessa pitää varmaan vaan jaksaa raahata peffansa salille, body combatiin ja joogaan säännöllisesti taas. Ihan vaan sen takia että vielä yli 70-vuotiaana minäkin kävelen hengästymättä Pyhänkasteelle, toimin hiihdonopettajana ja eräjormana, jaksan tehdä kaikkea sitä mistä elän ja hengitän, ja mitä rakastan.


Voi olla että kaadun tuolloin mäessä uudestaan, ja voi olla että jalka vääntyy taas. Voi olla että joudun vielä monastikin klenkkaamaan kepeillä ennen kuin ollaan siinä iässä. 

Voi olla että joudun elämässäni uhraamaan jotain sen takia, että saan tehdä kaikkia näitä asioita, mistä nautin.


Tärkeintä kuitenkin on ettei jää kaduttamaan kaikki se, mikä jäi tekemättä. "We have always lived in a way that we can say we have no regrets", sanon silloin, ja hymyilen päälle auringon ja elämän ahavoittamilla kasvoillani.





tiistai 7. maaliskuuta 2017

45 upeaa naista, puuteria ja alamäkeä = huikea Mimmi Free'kend!



Miksi se niin usein meneekin niin, että ne on ne miehet, jotka keskenään lähtevät laskureissuun, kalareissuun tai kiipeilyreissuun vähintään pitkäksi viikonlopuksi tai viiko(i)ksi Lappiin tai Alpeille (tai kuukaudeksi Indonesiaan vapaasukeltamaan)?

Perheen naisen oma aika on jooga kerran viikossa. Kuulostaako tutulta?







Asiat voivat myös olla toisin. Nimittäin Pyhälle kokoontui maaliskuun ensimmäisenä viikonloppuna aivan huikean hieno mimmiporukka - 45 naista, jotka kaikki halusivat nauttia puuterilumesta, vapaalaskusta ja hyvästä seurasta kokonaiset neljä päivää.

Pyhän laskettelukeskus järjestää erilaisia, teemoitettuja Free'kend -tapahtumia laskukauden aikana. Tällä kertaa vuorossa oli vain naisille tarkoitettu Mimmi Free'kend. Joukkoon mahtui niin itseni kaltaisia vapaalaskualoittelijoita kuin kokeneempia konkareita, ja kaikkea siltä väliltä. Ikäjakaumakin oli kaikkea parikymppisestä meihin jo neljääkymmentä lähenteleviin, ehkä ylikin, perheelllisiä, parillisia ja sinkkuja.

Ihan kaikenlaisia siis.


Ja meillä oli aivan mieletön viikonloppu!





Ensiaskeleet vapaalaskuun


Olen jo pitkään ollut kiinnostunut vapaalaskusta. Vaikken mikään rinteiden suurin sankaritar ehkä olekaan, tavallisten mäkien tahkoaminen on alkanut tuntumaan hieman tylsältä. Torstaina saapuessani Pyhälle hain samointein sukset alle ja pienten päiväunien jälkeen suuntasin kokeilemaan miltä vapaalaskusukset tuntuvat.

Kevyemmiltä, oudoilta ja vähän kömpelömmiltä, sain todeta.






Alkuillasta kampean itseni ensimmäiseen ohjelmanumeroon: joogatunnille parinkymmenen muun mimmin kanssa. Paikalle on saapunut myös bloggaajakollegani, himolaskija Milja, joka kirjoittaa Pipo silmillä -blogia.


Olen ihan valmis nukkumaan aikaisen aamun, matkapäivän, laskupäivän, joogaillan ja saunan jälkeen.


Nukahtaessa rinnehotelli Pyhätunturin pehmeällä sängyllä, mietin miten mukavia ja rentoja tyyppejä tämän lajin parissa onkaan ensimmäisen illan perusteella. Seuraavana aamuna nautin aamiaista eilen vielä tuntemattomien tyyppien kanssa samassa pöydässä upeissa maisemissa.




Ei tarvitse pelätä mokaavansa


Perjantai-aamuna kokoonnumme kaikki näpsäkästi heti rinteen vieressä sijaitsevan hotellin eteen. Kuulun toiseen suksiporukkaan, telluilijat ja lautailijat menevät omaan ryhmäänsä. Olen lievästi huojentunut etten ole ainoa joka ilmoittaa olevansa tässä hommassa vasta-alkaja. Ei sitä mokaamista pitäisi pelätä muutenkaan, mutta jos muut ovat ihan eri tasoisia laskijoita, on itsellä olo lähinnä kuin riippakivellä.


Lähdemme heti huipulle ja Pyhätunturin puutereita etsimään. 







Koko edellisyö on satanut lunta. Lumi on ihanan pehmeää suksien alla, tuntuma ihan erilainen kun normirinteessä. Täässä maastossa nämä sukset toimivat oikein hyvin, jos ne rinteissä kömpelöiltä tuntuivatkin.

Ryhmän opas Heljä vie meitä tunturiin, hiihdämme vähän ylämäkeenkin ja taas alas ja kohta löydämme itsemme Aittakurun reunalta. Siellä pidetään vapaalaskukilpailuja. Sen verta jyrkkää etten ole ihan heti tulossa sieltä alas itse.


Välillä lasku sujuu kuin tanssi, välillä pyllähtelemme ja mätkähdämme mahalle, mutta kaikilla on hauskaa ja vaan naurattaa. Fiilis on aivan mieletön. 






Kuvaaja: Teemu Kuisma

Heljä heittää vinkkejä mäessä ja videoi meitä. Tuskaista nähdä itsensä lounaan lomassa ipadin screeniltä. Opettavaista yhtä kaikki.


...eikä se fiilis katoa


Perjantaina iltapäivästä käymme vielä tuikitarpeellisen lumiturvallisuussession, illasta saamme tutustua hotellin baarissa lumivyöryjä varten tarvittaviin turvalaitteisiin lähemmin kuplajuoman kera. Kun alkaa ymmärtämään mitä kaikkea oikeasti isoissa rinteissä voi tapahtua, alkaa vähän jännittämään.

Jonkin aikaa taidan keräillä vielä kokemusta koti-Suomen offareilla.




Kuvaaja: Aino Huotari



Lauantaina aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta kun Mimmi Free'kendin sessiot jatkuvat Parkissa, jossa opetellaan temppuja, sekä tekniikkaa tuntureiden offareilla, ja ennen kaikkea nautitaan elosta ja olosta. Mimmit hymyilevät kilpaa auringon kanssa.



Kuvaaja: Teemu Kuisma

Kuvaaja: Teemu Kuisma



Launtaiyönä revontulet tanssivat kirkkaana niille, jotka eivät vietä iltaa sisällä keikkaa kuunnellen.






Sunnuntaina päivä jatkuu rohkeimpien osalta randoretkellä Noitatunturissa. Tuolloin kiivetään lihasvoimin sinne, minne vain sinnikkäimmät jaksavat ja lasketaan täysin koskemattomassa lumessa alas. Ne, jotka jättävät tämän välistä nauttivat Pyhän rinteistä ja offareista upeassa kelissä.


Kukaan ei halua missata jatkuvaa auringonpaistetta ja kimaltelevia hankia suksien päällä.










Iltapäivästä useampi mimmi kiipeää väsyneenä, mutta onnellisena lentokenttäbussiin. Meillä on ollut niin hieno Mimmi Free'kend, että haluan jo buukata itseni seuraavan talven tapahtumaan.

Toivottavasti niin tekee myös mahdollisimman moni muu, joka yhtään on samanlaista miettinyt ja ehkä empinyt lähtöä.


Empiminen ei nimittäin kannata. Mukaan vaan. Täällä sitä oppii.  




(Ja kyllä ne kotijoukot siellä kotona pärjää ihan hyvin.)



Mimmi Free'kendillä olin Pyhä Ski Resortin bloggaajavieraana. Lämmin kiitos järjestäjätaholle aivan huikeasta viikonlopusta!