sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Ronda jättää sinut haukkomaan henkeä - ja kaipaamaan lisää


Kiitos keltit, siitä että teitte Rondan, vaikka siitä onkin jo reippaasti yli 2000 vuotta. En nimittäin usein jaksa enää innostua näin paljoa mistään paikasta kuin tästä.






Täytyy myöntää, että Aurinkorannikko on ollut minulle lähinnä yhtä nykäsmattia ja kaljakuppilaa mielikuvissa. Siksi en ole edes tajunnut, että täällä Malagan itsenäisessä maakunnassa on sellaisiakin paikkoja kuten järkyttävän upea vuoristokylä Ronda. Se jättää haukkomaan henkeä.


Ystäväperheemme Cocoa etsimässä -bloggajien Arnan ja Arton ja kahden vauvan kanssa suuntasin Mustan Pantterin nokan kohti tätä kylää. Reilu tunnin myöhässä päivän aikatauluista, mutta kukapa noita laskee. Ensin reilu 30 minuuttia moottoritietä Fuengirolasta ja sitten todella serpenttiinistä vuoristotietä noin 45 minuuttia kului mukavasti jopa näin kuskinakin vähän vatsahappoja pidätellen. Toinen vauvoista ilmoitti todella kuuluvalla äänellä, ettei tämä reitti ole mitenkään kosher. Onneksi toinen ei siitä välittänyt ja nukkui.






Ilman juurikaan ennakkovalmistautumista, olemme laittaneet Mapsin ohjaamaan meidät "näköalapaikalle". Jännähköstä liikenneympyrästä pujahdamme Pantterilla melkein huomaamattomaan poistumiskohtaan, josta tie muuttuu nopeasti todella mukulakiviseksi, ja yhtä nopeasti se alkaakin yllättäen menemään jyrkästi alaspäin, serpenttiinimäisesti mutkitellen. Kaikki autossa lähinnä toivoo, ettei ketään tule vastaan, sillä kummallakaan autolla ei olisi väistämistilaa, ja epäilen ihan pelkästään Mustan Pantterin kykyä tuoda meitä edes tätä tietä ylös takaisin oikein päinkään, saati peruuttaen.

Pohja ei kovinkaan pahasti onneksi kolahtele kovin huonokuntoiseen ja muhkuraiseen tiehen, ja saavummekin määränpäähän helpotuksesta huokaisten. Kai me jotenkin selvitään poiskin.

Käy ilmi, että näköalapaikka ei ole varsinaisessa Rondan kylässä, vaan sen alapuolella. Ja että tämä pieni lisäkierros on ihan vaivansa arvoinen.

Ihailemme Rondan kuuluisaa siltaa alapuolelta, ja näkymät ovat jo tässä vaiheessa huikeat, myös muuten kuin sillan osalta. Myöhemmin käy ilmi, että täältä lähtee myös patikkareitti suoraan tuolle sillalle.







Saamme kuin saammekin Mustan Pantterin käännettyä ja ohjattua takaisin päätielle, ja siitä isoolle kirkoolle ylös Rondan kylään. Parkkihallista nousemme pienellä onnenkantamoisella suoraan Santa Maria del Mayorin kirkolle joka on Parcentin herttuattaren aukiolla. Nälkäkiukku meinaa yllättää, joten katsomme parhaaksi parkkeerata lähimpään bodegaan ja ottaa olutta ja sangriaa 3-ruokalajin menu del dian kanssa. Ihan pelipaikoillakin se köyhentää meitä kympin verran juomineen. Onnistuu myös gluteenittomana.





Ronda on ollut paitsi yksi parhaiten puolustautuneita paikkoja kautta historian, osittain kiitos maantieteellisen lokaationsa, myös inspiraation lähde taiteilijoille. Giorgio Armani, Orson Welles eikä vähiten Ernest Hemingway (For Whom The Bells Toll), ovat kaikki käyttäneet kaupunkia muusanaan. Sotilaallisten puolustusedesottamusten takia se on myös erittäin hyvin säilynyt.

Erityisesti haluan kertoa vinkkinä, että Disneyn animaatio Ferdinand sijoittuu Rondan kaupunkiin. Se on pakko katsoa, ennen kuin tuon Bellan tänne, tuumaan itsekseni. Lapset nimittäin rakastavat samoilla kaupungeissa, jossa on jotain ennaltaan tuttua, ja he voivat metsästää leffan eri paikkoja. Se on vähän hauskaa kyllä vanhemmillekin.

Kun nälkäkiukku on selätetty, lähdemme kiertämään näköalareittiä. Se ei ole kovinkaan pitkä, mutta se on herra-isä-miten-järkyttävän-hieno! Ei meillä ollut mitään käsitystä siitä, että Ronda on tällainen.

Siis tällainen.











Kävelemme korkealla rotkon reunaa menevää, hyvin aidattua reittiä, pysähtelemme ottamaan kuvia ja vaan fiilistelemään. Alempana menee näemmä jonkinlainen patikkapolkukin, jonka alku on siellä vaikeasti saavutettavalla näköalapaikalla, huomaamme. Pienten vauvojen tai lasten kanssa ei näytä sille polulle olevan juurikaan asiaa.


Valitsemme vielä Rondan varmasti kalleimman, mutta myös hienoimman hotellin kahvilan, suoraan rotkon reunalla kruunataksemme iltapäivän. Hinnat ovat Suomeen nähden hyvinkin maltilliset.

Tarjoilija kertoo, että ainoa makea vaihtoehto gluteenittomana on suklaa, joten tilaan sitä. Saan täyden kupin sulatettua suklaata. Ajattelin tilatessani saavani jotain vähän muuta, mutta mennään nyt näillä!









Mitä enemmän näemme maisemia ja huomaamme paikkoja, sitä enemmän tulee tunne, että kun tammi-helmikuun vaihteessa olemme koko perheen voimin tulossa tänne, jäämme hotelliin vähintään yhdeksi yöksi. Aivan ehdottomasti. Rondassa riittää fiilistelyä vaikka viikoksi.


Myöhemmin saan vielä vinkkejä erinomaisista viinitiloista Rondan ympäristössä. Kyllä tämä taitaa olla pakostakin parin, kolmen päivän keikka.

Tällä kertaa ehdimme kuitenkin viettämään aikatauluhaasteiden takia Rondassa vain 4-5 tuntia, ennen kuin lähdemme takaisin pitkin serpentiinitietä. Se sattuu olemaan juuri auringonlaskun aika.

Andalusian vuoristomaisemat hemmottelevat meitä vielä viimeisillä auringonsäteilläkin.




Näin fiiliksissä en ole ollut pitkään, pitkään, piiiiitkäääääään aikaan yhtään mistään.

Miksei näistä puhuta, samaan hengenvetoon kun puhutaan Fuengirolasta ja Malagasta? Samalla kun yritän hengittää taas normaalisti, ja pitää kielen keskellä suuta pimeällä serpentiinitiellä huolimatta paikallisten tööttäilyistä koska epäilemättä ajan heidän mielestään sitä varmasti turhan hitaasti, laulan käänteisillä sanoilla mielessäni JVG:n ja Gasellien biisiä;

Mitä mä himas, viihdyn hiton hyvin Malagas.





PS. Kiitos brittisotilaiden ja heidän maailmanvalloitushimon, Rondaan pääsee Malagasta ja Algecirasista ja Cordobasta myös junalla. Ja Madridista, mutta siitä ei käy kiittäminen brittejä.

Ja lue myös Samppanjaa muovimukista -matkabloggaajakollegani Annen juttu Rondasta täältä!




Enemmän tarinoita, uusimmat jutut ja hetkiä elämästä muutenkin löydät meidän facebooksivuilta ja instagramista- olethan jo seurannut?


torstai 13. joulukuuta 2018

Vauvavuosi on ihmisen parasta aikaa - paljon onnea yksivuotiaalle!


Jo silloin kun Bella oli tuloillaan, tein päätöksen, etten juurikaan lue vauvamedioita, olivat ne sitten internetpohjaisia, fb-ryhmiä tai lehtiä. Olin jo tarpeeksi hajalla miettiessäni tuliko tehtyä elämän suurin virhe kun lähti tähän lapsiperhehommaan mukaan. Minusta tuntui, että ainoa asia, mistä kaikki vauvoihin ja lapsiin liittyvät jutut kertoivat, olivat siitä, miten raskasta se aika on, ja lähinnä tarjottiin ratkaisuja kaikkiin mahdollisiin ongelmiin. 

Aika monet bloggaajatkin kirjoittelivat siitä miten paljon inhoavat juuri nimenomaan vauva-aikaa, ja miten kamalaa se on.





Siitä ei kerrottu, että niitä ongelmia ei ehkä edes ole, ja että se saattaakin tuntua ihan kirkkaasti parhaalta ajalta elämässä koskaan.

Olin tästä syystä varautunut kaikista pahimpaan skenaarioon. Vauva varmasti huutaisi ensimmäiset kolme vuotta koliikkiaan, se ei nukkuisi koskaan ja minä jaksaisin jutella vain vaipan sisällöstä ja sen väristä.


Kaikenlaisen kivan voisin unohtaa, kunnes lapsi on rippikoulussa.






Ehkä siksi, koska odotukset olivat pahimmat mahdolliset, oli esikoisen kanssa kokemus erityisen hyvä - vauva nukkui yöt läpeensä nelikuisesta eikä huonosti ennen sitäkään, hän oli valtavan iloinen, helppo ja tein ihan älyttömästi kaikkea kivaa, ja koko vanhempainvapailla olo tuntui oikeasti lomalta.


Kun meidän kuopus saapui maailmaan joulukuun ehkä ainoana kauniina päivänä tasan tarkkaan vuosi sitten erittäin hankalan raskauden jälkeen, aurinko paistoi lähes kirkkaalta taivaalta. Radiossa soi samaan aikaan J. Karjalaisen Menen sekaisin sinusta. Minä tiesin jo, että kun lapsi syntyy, tunnen sitä kohtaa ihan ääretöntä rakkautta. Sellaista, mitä ei voi tuntea ketään muuta kohtaan. Ei edes puolisoaan, vaikka hänenkin takiaan voisi antaa oikean kätensä.


Se oli klisée, jonka olin kuullut ennen lapsia, ja klisée, 
jonka kykenin ymmärtämään täysin vasta sen jälkeen.





Minä myös tiesin, että jos tälläkin vauvalla on asiat niin hyvin, ettei mitään synnynnäistä sairautta ole, eikä koliikkia tai synnytysmasennusta pukkaa, kaikki voi mennä hyvin. Itseasiassa, aivan ihanasti. Tällä kertaa olin oikein odottanut vanhempainvapaita.


Meillä on ollut ihan mielettömän hieno vauvavuosi. Tai on se ollut monella tapaa rankkakin, mutta se ei ole johtunut erityisesti vauvasta, vaan perheen ulkoisista tekijöistä. 


On ollut murtunutta kättä, julkisivuremppaa ja vaikka ja mitä.

Nyt päivät eivät myöskään ole yhtä vapaat, sillä Bellan arkirutiinit määrittävät päivän aikataulut. Esikoisen kanssa on vapaa menemään ilman muita rutiineja. Koska Bella kuitenkin on jo niin iso, ja meidän lapsilla on vajaa kahdeksan vuoden ikäero, on Bellasta hirmuisesti apua Biancan hoitamisessa, eikä meidän ole tarvinnut huolehtia vaikkapa kahdesta vaippaikäisestä, taaperon uhmasta tai muusta vastaavasta.

Ison lapsen huolia on vastaavasti tietysti ollut. Huolia on kuitenkin jossain muodossa kaikilla. Kaikki on ollut erilaista kuin esikoisen kanssa, mutta silti samanlaista.






Bella oli ilmiömäinen nukkuja jo pienestä. Se oli selvää, että kahta samanlaista ei varmasti tule. Oli jakso, jolloin Bianca heräili 1-2 tunnin välein, ja olin puolikuollut. Onneksi saimme ystäviltä apuja - ja vaihe meni muutamassa viikossa ohi.


Tämä vauva pitää hyvin huolen siitä, ettei nälkä pääse yllättämään. Toisin kuin siskonsa, hän ei nirsoile, varsinkaan määrissä. Bianca on saattanut hyvin vedellä illallispöydässä oman kanapihvinsä, hän rakastaa kaikkea, mitä itse voi pistää suuhun, ja erityinen rakkaussuhde hänellä on täällä Espanjassa kehittynyt tuoreisiin mansikoihin, vadelmiin ja pensasmustikoihin. Myös avokadolla ja mandariineilla on paikka hänen lemppariruokalistallaan.






Vanhempainvapaiden aikana olen ehtinyt maleksia pitkillä vaunulenkeillä ihanissa keleissä niin Suomessa kuin Espanjassa, koko mahtavan ja lämpimän kesän polskia järvissä vauvankin kanssa, käydä erityisesti mammakavereiden kanssa vaunulenkeilllä, aamiaisilla, lounailla ja viettää skumppabrunsseja heidän kanssaan ja ennen kaikkea viettää kiireettömiä päiviä. Erityisen iloinen olen siitä, miten olen saanut myös uusia hyviä ystäviä muista samassa elämäntilanteessa olevista mammoista.

Kiitos teille. <3


Bianca on nukkunut jo melkein puoli vuotta yleensä aika lailla täysiä unia öisin. Välistä tulee öitä, jolloin jokin vaiva saattaa herättää. Useimmiten ei. Eilen aamulla kömmin ylös 8.20 ja tuolloinkin siksi, kun Bella tuli herättämään Biancaa yön jälkeisissä ikävissään.






Bianca on osoittautunut rennoksi ja lungiksi tapauksesi, joka rakastaa röhönauraa meidän kanssa, lukea omia kirjojaan aina kun mahdollista ja ottaa konttauskilpailuja siskonsa kanssa. Se, miten siskokset rakastavat toisiaan, ja miten paljon se näkyy, on paitsi helpotus, myös korvaamattoman arvokasta.


En olisi voinut uskoa, että sisaruksilla voi olla niin läheinen ja rakastava suhde jo näin pienestä, näin isolla ikäerolla.





Oikeastaan haluaisin jotenkin kyetä kertomaan, miten palkitsevaa ja onnellista vauvan kanssa oleminen voi olla. Että oikeastaan, kaikki ne jutut oman lapsen tuomasta onnesta, mitä ehkä joskus kuulee, pitää täysin paikkansa. Ettei ne kaikki ongelmat, mistä puhutaan, välttämättä osu omalle kohdalle (vaikka niinkin tietysti voi käydä, ja siitäkin suurin osa selviää).

Ettei prismaperhearki välttämättä ole lainkaan se totuus lapsiperhe-elämästä, ja vaikka olisikin, siinä eläminen voi olla onnellisinta, mitä itselleen koskaan tapahtuu.

Se on ihan fakta, ettei samalla tavalla huolettomana voi mennä, ja parisuhteelle jää vähemmän aikaa. Harvoin kuitenkaan kerrotaan siitä, miten yhdessä lasten kasvamisen katsominen hitsaa yhteen uudella tavalla, ja puolisostaan näkee ihan uusia piirteitä. Ja ettei se aika kestä ikuisesti, vaan se itseasiassa melkein lentää.


Aika lasten kanssa kuluu jotenkin ihan luvattoman nopeasti hyvässä ja huonossa.


Vauvavuoden aikana olemme selvinneet unettomasta pätkästä, paritalon remppaamisesta, myymisestä ja muutosta, sekä kahdesta vakavammasta keikasta sairaalaan. Mutta aika paljon on ehtinyt tapahtua sellaista vähemmän stressaavaa ja hyvääkin.







Bianca on käynyt ensimmäisellä laskettelulomallaan Rukalla, juhannuspurjehduksella Turun saaristossa, roadtripillä, saarihyppelemässä ja luksusvillalomalla Kroatiassa ja vähän Bosnia-Herzegovinassakin, hän on viettänyt upean kesän veneillen ympäri Saimaata, hengaillut, päikkäröinyt ja brunsseillut puutalon terassilla, hän on matkannut Tallinnaan jopa kahdesti, ottanut paatin ensin Saksaan, lähtenyt siitä Saksan, Sveitsin ja Ranskan läpi roadtripille ja asettunut asumaan Espanjaan talveksi, ja käynyt siellä ympäri, ämpäri maita ja mantuja.

Hänellä on mitä suloisin tuplaleuka, pullaposket ja röhöttävä nauru, jonka kuullessaan on pakko nauraa mukana. Hän on innostunut melkein kaikesta, esimerkiksi jääkaapin oven avaamisesta, pyykkien laittamisesta koneeseen ja sieltä poisrepimisessä. Hän yrittää kovasti sanoa "kisssssa", mutta yleensä se kuulostaa lähinnä "kissss" 'lta. Hän rakastaa siskonsa huomiota ja välillä vähän raisujakin leikkejä ja retuuttamisia, ja hän kovasti opettelee seisomaan ja ensiaskeleita hapuillen.

Onhan siinäkin pienelle vauvalle jo aika paljon vuoteen.





Kiitos kaikille teille, jotka olette olleet tämän vuoden (ja sitä ennenkin jo) meidän tukena ja turvana, auttaneet ja olleet siellä mukana iloissa ja suruissa. Olkaa sitä vastaisuudessakin.

En malta odottaa, mitä tulevat vuodet tuovatkaan meille mukanaan. Vähän haikeana hyvästelen tämän vauvavuoden, ja toivotan meille tervetulleeksi taaperoelämän.


Onnea rakas pieni ihana vauva, yksivuotias Bianca!






Enemmän tarinoita, uusimmat jutut ja hetkiä elämästä muutenkin löydät meidän facebooksivuilta ja instagramista- olethan jo seurannut?

keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Sylvian joululaulu raikaa myös Fuengirolan kotikoulun joulujuhlissa - tällaista on koululaisen arki Aurinkorannikolla



Tänään tuli melkein olo siitä, ettei mikään ole sittenkään muuttunut, että ehkä olemmekin vielä Suomessa. Ja ihan hyvällä tavalla. Melkein ykköset päällä istuimme Centro Finlandian Ravintola Kukossa, jonka estradille nousi lapsiryhmät yksi toisensa perään esiintymään. Kameran taakse on aina mukava vähän kätkeytyä, koska oikeasti pala nousi kurkkuun jo ensimmäisenä esiintyneiden pienten esityksen aikana - eikä siinä vaiheessa estradilla ollut edes oma lapsi.






Ikkunoihin oli viritelty jouluvalot, ja klo 18 aikaan täälläkin on jo aurinko laskenut ja ulkona pimeää joulukuussa. Jos ei olisi tiennyt, että ulkona on edelleen noin 17 astetta lämmintä, ja päivällä aurinko on paistanut ihanasti rannalla, olisi voinut kuvitella olevansa missä tahansa koulussa koto-Suomessa. Siellä me istuimme ykköset päällä ja kiharat kammattuna, huulipunaa huulissa, ja juhlimme perinteisen suomalaisesti.

Kukkoon olisi vielä voinut jäädä maksusta syömään perinteisiä jouluruokia. Niin ikävä ei ole ehtinyt tulla, että olisimme jääneet.






Sattumoisin meillä oli tänään myös kehityskeskustelu Bellan opettajan kanssa. Ja koska meiltä on pyydetty paljon tietoja miten kouluasiat on järjestelty ja miten asiat sen tiimoilta sujuu, tämä varmaan on hyvä sauma avata hieman sitä.


Emme olleet edes käyneet täällä Fugessa, ennen kuin päätimme saapua talvehtimaan karkuun Suomen kaamosta. Koulu oli suurin syy valita tämä paikka, sillä huolimatta siitä, että jotkut vanhemmat ovat tosi reippaita ja pitävät jälkikasvulleen ihan oikeaa kotikoulua, meille se ei ole passeli homma.

Ai hitsit, kyllä haluaisin nähdä kiistat siitä mitä kaikkea ihan oikeasti on pakko tehdä, mutta kun mä en jaksa, voitaisko pelaa Nintendoa. Piti siis löytää paikka, missä esikko pystyisi jatkamaan Suomen opetussuunnitelman mukaisesti opetusta.

Omat mahdollisuutensa ja haasteensa asiaan toi vielä kaksikielisyys, ja ruotsinkielellä käyty koulusivistys tähän saakka.




Fuengirolassa on kaksi suomalaista koulua. Toinen on enemmän ihan oikea koulu, ja se sijaitsee vähän kauempana rannasta, suomalaiskeskittymä Los Pacosissa. Tämän koulun ilmoittautuminen avataan tammikuussa, ja kuulemani mukaan, se täyttyy noin nanosekunnissa. Koulussa taitaa olla n. 400 oppilasta, ja tarve kasvaa joka vuosi.

Me taas emme päättäneet talvehtimisesta ennen kuin vasta ehkä elokuussa, joten meidän vaihtoehto oli kääntyä Fuengirolan kotikoulun puoleen.

Fuengirolan kotikoulu sijaitsee Centro Finlandian rakennuksessa Los Bolichesin alueella, noin sata metriä rannalta, jossa lapset käyvätkin joka päivä sään salliessa syömässä lounaan ja leikkimässä/pelaamassa/liikkumassa samalla. Välitunteja ulkona ei muuten pidetä, mutta luokkahuoneessa on aktivointialue, missä pikkuapinat pääsevät kiipeilemään ja roikkumaan.




Kotikoulu edellyttää, että lähikoulu säilyy Suomessa, ja kirjat ja materiaalit tuodaan sieltä mukana. Opettajat lähi- ja kotikoulun välillä pitävät yhteyttä ja sopivat mm. kokeista.

Päivät alkavat aina 9.30, joka on meistä ihanaa, ja loppuvat 14.00. Joinain päivinä on erilaisia kerhoja, joihin voi osallistua lisämaksusta reilun tunnin verran. Meillä on toistaiseksi innostuttu askartelukerhosta ja espanjan alkeista.

Itse kuukausimaksu koulussa on 400 euroa, eikä sitä tueta mitenkään, vaan se menee suoraan vanhempien lompakosta. Myös Los Pacosin koulu maksaa suurin piirtein saman verran.

Ruoka ei kuulu hintaan, joten koululaiselle joko pakataan eväät mukaan tai ostetaan 3,50 € arvoinen lounaslippu. Lipukkeella saa Centro Finlandian Ravintola Kukosta keittolounaan, jonka voi ottaa mukaan sinne rannalle.




Opetus on jaettu kolmeen ryhmään; ensimmäisessä on Tuiskula, jossa eskarilaiset ja sitä nuoremmat majailevat, sitten on luokat 1-4 ja 5-9. Tässä koulussa useimmat oppilaat käyvät vain muutaman viikon tai kuukauden, vain harva on 3 kk tai yli. Vaihtuvuus luokissa on suurta.

Huhu kertoo, että vaikka Espanjassa pitäisi käydä espanjalaista koulua, jos maassaoloaika on 3 kk tai yli, sitä ei erityisen tarkasti seurata niin kauan kun lapsen opetus tapahtuu jotenkin.

Kiireisimmät kuukaudet koulussa ovat loka- ja marraskuu. Ilmeisesti suomalaiset hanakasti lähtevät pimeyttä ja kylmää karkuun. Kieltämättä, marraskuussa tunnelma koulussa oli täysin toinen, kun se on ollut nyt joulukuussa. Kenkiä eteisessä on paljon vähemmän, eikä iltapäivisin ole tunkua kun lapset haetaan.

Marraskuussa ryhmät olivat niin isoja, että alkuunsa Bella kertoi kokeneensa ettei varsinaista opetusta ehditty tehdä, eikä työrauha ollut hänen mielestä riittävä. Mietimme, onko se muutoksesta ja sopeutumisesta johtuvaa, ja jäimme seurailemaan tilannetta.

Joulukuussa samanlaista ruuhkaa ei ole ollut, ja Bella on ollut paljon tyytyväisempi.



Bellalle sattui luokalle mukavia tyyppejä, joten hänen sopeutuminensa ryhmään on tapahtunut kivuttomasti. Meidän onneksi hän on myös tosi sosiaalinen tyyppi, joka ei jahkaile kavereiden hankkimisessa. Uusia ystäviäkin on tullut, kenen kanssa meuhkata ja riehua, myös koulun ulkopuolella. Osa näistä uusista ystävistä viettää Fugessa suurin piirtein saman ajan.

Aamut käynnistetään sillä, että opettaja käy läpi, mitä kukin oppilas tekee. Oppilas hakee kirjat, tutustuu materiaaliin ja alkaa tekemään. Kun tehtävät on hoidettu, opettaja tarkistaa. Apua saa ja pitää pyytää koska tahansa.

Joulukuussa Bella on kertonut, että ryhmän pienennyttyä työrauha on paljon parempaa, ja apua ja tarkistuksiakin saa nopeammin ja helpommin. Hän ilmeisesti kaipaa kuitenkin hieman Suomen koulunsa varsinaista opetusta, vaikka mitään ongelmia ei ole ollut.

Systeemi kai muistuttaa sellaista kyläkouluhenkeä pienine ryhmineen. Ja se on ehdottomasti kotikoulun etu.

Toistaiseksi oppiminen näyttää sujuvan ihan hyvin, ja tulevat kokeet kertovat tietysti sen, miten hyvin.





Äidinkielen (eli ruotsin) osalta olemme sopineet kotikoulun kanssa, että minä autan Bellaa sekä läksyissä, että pidän kokeet ja sanelut kotona. Kouluhan on suomenkielinen, ja tämä järjestely sopii minulle vallan mainiosti. Kotikoulun opettaja katsoo ja antaa kuitenkin läksyt myös tässä, joita sitten teemme kotona yhdessä.

Sivuhuomiona, olen hieman iloinen siitä, että tämän myötä Bella saa opiskella suomea äidinkielenä, jota olisin itsekin peruskoulussa toivonut. Turhautti nimittäin hieman aloittaa kieliopinnot siitä miten 'Ollilla on pallo, pallo on punainen. Minkä värinen pallo Ollilla on?'.


Koulun reksi Sami ja Bellan opettaja Anne keskustelevat molemmat mielellään aina, jos jotain on joko oppilaalla tai vanhemmilla sydämellä tai mielen päällä, joten asiat ollaan saatu hoidettua tarvittaessa aina jouhevasti. Molemmista huokuu rauhallisuus.




Täällä Espanjassa ei tosissaan mitään iltapäiväkerhoja ole, joten lapsi pitää aina viedä ja hakea kouluun/-sta. Täällä eivät myöskään alle 12-vuotiaat saa kulkea yksin. Tämä kannattaa vanhempien huomioida, sillä vastuut vienneistä ja noudoista pitää pystyä jakamaan fiksusti jos molemmat tekevät täyttä päivää. Moni täällä ei tee, tai toinen vanhemmista on jostain syystä kotona.


Tämä oli myös yksi merkittävä tekijä asunnon valinnassa, ja meiltä tosissaan kävelee alle 10 minuutissa koululle. Näin arki pysyy mukavan jouhevana ja leppoisana. Koululta pääsee todella kivasti suoraan rannalle syömään välipalaa ja vähän vaikka leikkimään johonkin rannan leikkipaikoista.




Bella itse on kertonut ikävöivänsä erityisesti ystäviään ja luokkakavereitaan, ja osittain myös ihan sitä luokkahuoneopetustakin koko luokalle. Samaan hengenvetoon hän on kuitenkin myös muistanut kertoa näistä Aurinkorannikolla talvehtimisen kaikista hyvistäkin puolista - ja on äärimmäisen onnellinen kaikesta valosta, auringosta ja lämmöstä, mitä täällä vastaavasti sitten on tarjolla. Hiekka varpaiden välissä, myös lapsella, on terapeuttista.






Kaikki on tavallaan toisin, mutta ei sittenkään niin hirveän eri tavalla. Arki on arkea täälläkin. Ja koska suomalaisia on täällä niin paljon, on luonnollista että joistain perinteistäkin pidetään kiinni.

Sitten taas Topeliuksen Sylvian joululaulukin (alkuperäinen nimi Sylvias julsång från Sicilien) saa täällä uuden merkityksen; se kun kertoo muuttolinnusta, joka talvehtii Sisiliassa, se kertoo ihmeellisistä asioista toisessa kotimaassa, koti-ikävästä ja isäänmaanrakkaudesta.

Kuinka osuvaa. Sen kunniaksi on varmasti ihan ok pyyhkäistä silmäkulmaakin.







Jag bor i de eviga vårarnas land,
där de glödande druvorna gro.
Cypresserna dofta vid havets strand,
där har jag mitt ensliga bo.
Det flammande Etna, det gnistrar så skönt,
och luften är vårlig och gräset är grönt,
orangernas ånga ur skogarna går,
och ljuv mandolinen som kärlek slår.


Cypresserna dofta. Det brusande hav
i silver mot stranden bryts;
vid foten av Etna, där är en grav,
vars sorg uti blommor byts.
Där slumrar en gäst från nordens dal;
och nu är det jul i hans fädernesal.
Vem sjunger din visa, som fordom en gång?
Hör, Sylvia sjunger din hembygds sång! 


Sä tähdistä kirkkain nyt loisteesi luo
sinne Suomeeni kaukaisehen!
Ja sitten kun sammuu sun tuikkeesi tuo,
sa siunaa se maa muistojen!
Sen vertaista toista en mistään ma saa,
on armain ja kallein mull' ain Suomenmaa!
Ja kiitosta sen laulu soi Sylvian
ja soi aina lauluista sointuisimman.






Enemmän tarinoita, uusimmat jutut ja hetkiä elämästä muutenkin löydät meidän facebooksivuilta ja instagramista- olethan jo seurannut?