lauantai 31. maaliskuuta 2018

Eniten maailmaa muuttavat kohtaamiset - mantat ja minä


Aamu Indonesian Nusa Lembonganilla on aikainen, mutta aurinko lämmittää punaraidallisiin bikineihin verhottua kehoani. Nelivuotiaan tyttären mätsäävä aurinkosuojapuku on pakko olla päällä jo kun astumme paikallisen kalamiehen hohtavan valkoiseen pieneen veneeseen turkoosissa rantavedessä. Blondit kiharat hulmuavat tuulessa veneen suunnatessa nokkaansa kohti määränpäätä.







Tämä saari on vähemmän tunnettu kuin Indonesian Gili -saaret, jotka ovat kokeneet suomalaisten keskuudessa varsinaisen buumin viime vuosina.

Ihmettelen suuresti, sillä Lembongan on vain 30 minuutin pikavenematkan päässä Balilta, ja saarelta löytää loistavakuntoisia koralleja snorklaamiseen, suppailuun passeleita vesiä, valkoisia rantoja, erinomaisia sukelluspaikkoja, hyviä hotelleja vielä kohtuullisen edullisesti, mukavia ruokapaikkoja, paljon vähemmän muita turisteja kuin ensin mainituilla Gileillä ja muuten ihan vaan rentoa menoa.

Me olemme suuntaamassa Lembonganin kuuluisalle Manta Pointille, missä mustia paholaisrauskuja, mantoja, noita merten batmaneita, pitäisi näkyä päivittäin. Aluksemme kapteeni on rekrytoitu paikalliselta sukelluskeskukselta, jonka kanssa Miika on kokeillut onneaan nähdä paholaisrauskuja sukeltaen edellisenä päivänä, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Mr. Mowglyn pitäisi kuulemma olla parhaimmistoa rauskunbongauksessa.






Minähän olen tunnetusti kamala mammari. Snorklausurani aloitin Havaijilla, jossa roikuin Miikan selässä ja kurkin sieltä olan yli kirkkaan sinisessä vedessä uiskentelevia kaloja, kun en muuten uskaltanut. Ajatus paholaisrauskuista, joiden siipiväli voi suurimmillaan olla jopa 8 metriä, kauhistuttaa jo valmiiksi. Eikös rauskut tappaneet sen hullun krokotyypinkin?


Mr. Mowgly ohjaa veneen poukamaan, jota ympäröivät korkeat kallioseinämät. Näyttää samanlaiselta missä eilen jylläsi tyrskyinen hornankattila kun ihailimme yhtä kauneinta auringonlaskua koskaan. Yritän olla ajattelematta meren voimaa kun kiskon päähäni maskia ja snorkkelia Mowglyn tähystäessä rauskujen perään. Vene kiertää poukamaa ja melkein heti Mowgly käskee meitä hyppäämään veteen.

Jaiks! Siis tuonne? Niin tummalta näyttävään ja siellä on vielä jotain mustia liitokalojakin? Pureeko ne?






Itseäni reippaampi neljävuotias hyppää isänsä perään räpylät jalassa ja snorkkelikamat päässä ja lähtee kauhomaan. Minä tärisen veneen sivuportailla ja arvon mitä tekisin. Vesi tuntuu viileältä vatsaani vasten kun laskeudun porras kerralla veteen. Seison portailla ja laitan pääni veteen nähdäkseni mitä pinnan alla tapahtuu.


Ja siinä ne ovat.








En ole koskaan nähnyt mitään yhtä henkeäsalpaavan huikeaa. Majesteetilliset rauskut näyttävät suorastaan leijailevan vedessä. 



Ne menevät rauhallisesti ristiin rastiin, ja tekevät silmukoita, isoja ympyröitä.

Olen jo uskaltautunut veteen kokonaan, mutta pidän edelleen kiinni veneen portaista. Katselen kahdenkymmenenviiden metrin päähän, jossa Miika menee rauskujen seassa niin sulavasti kuin vain vapaasukeltajana kykenee.

Pinnalla ui pieni, blondi neljävuotiaamme ja ihailee isänsä kanssa rauskuja. Mietin, ettei reissun jälkeen varmasti kukaan usko lapsen tarinoita tarhassa näistä tällaisista jutuista.








Paikalle saapuu muita veneitä ja Mowgly vaihdattaa meidän snorklauspaikkaa yhdessä rauskujen kanssa.

Minä uskaltaudun hieman kauemmas veneestä kun nuo uhanalaisuudeltaan haavoittuvaksi luokitellut rauskut jatkavat esitystään.


Yksi rauskuista liitelee minua lähemmäs. Jäykistyn osittain ihailusta ja osittain kauhusta. Jos se onkin mielenvikainen ja tekee jotain pahaa? Suu ammollaan se tulee koko ajan lähemmäs. Kahden metrin päässä se tekee käännöksen ja näyttää valkoista vatsapuoltaan minulle.

Mantat eivät hännällään voi pistää. Ihmisille nämä ovat täysin vaarattomia. Uteliaita saattavat kyllä olla. Ei se silti epärationaalisia pelkojani poista.








En ole koskaan innostunut merenelävistä suuresti. En myöskään ole aina ymmärtänyt niiden hienoutta, tärkeydestä puhumattakaan. Joka kerta kun pulahdan syvään veteen, päässä soi lähinnä Tappajahain teemabiisi. Joka kerta ylitän itseni. Pelkään, että jokainen meressä asuva olio haluaa tehdä minulle jotain pahaa.

Oikesti yksikään niistä ei ole koskaan tehnyt minulle mitään. Hait mukaanlukien. Päinvastoin, pötkivät yleensä vauhdilla karkuun.






Näkemättä omin silmin, miten hieno ja ainutlaatuinen elämä meillä on syvässä sinisessä, ei sitä samalla tavalla osaa arvostaa. On vaikea ymmärtää, mitä me olemme kovaa vauhtia tuhoamassa.



Jokainen kohtaaminen meressä asuvien kanssa on saanut mielenkiintoni heräämään koko sen ekosysteemiä kohtaan. Olen ottanut enemmän selvää miksi on tärkeää että ne tappajahait ovat siellä vedessä, mihin tarvitaan koralleja tai miksi liikakalastus on pahasta. Miten se vaikuttaa siihen, miten ihmiskunta selviää planeetalla, sillä ilman toimivaa merta me emme selviä.

Rauskuja ei varsinaisesti kalasteta lihansa takia, mutta kiinalaisessa lääketieteessä niiden kiduksien uskotaan parantavan erinäisiä tauteja ja hedelmällisyyttä. Niiden lihaa käytetään hainsyötteinä tai muille eläimille. Laji lisääntyy vasta myöhäisemmällä iällä, joten niiden metsästäminen vaikuttaa herkästi meressä uiskentelevien lukumäärään negatiivisesti. Ja rauskuja tarvitaan, jotta tasapaino säilyy.

Mantakohtaamisen jälkeen ei merenpelastusvimmaani saa varmasti koskaan poistettua. Kaikkien kuuluu saada nähdä vastaava esitys myös tulevaisuudessa.





Keskipäivän jälkeen Mr. Mowgly suuntaa paattinsa takaisin kohti Nusa Lembonganin valkoista päärantaa. Olen hengästynyt näkemästäni upeudesta ja samalla väsynyt adrenaliinipiikistä. En olisi koskaan uskonut snorklaavani paholaisrauskujen keskellä yksi kaunis päivä Indonesian paratiisisaaren lämpimissä vesissä.

Illalla istun hetken yksikseni rantaravintolassa ja juon kylmää drinkkiäni. Olen ainoa asiakas koko rannan ravintoloissa. Kuu nousee taivaalle, ja kuulen miten aallot lyövät hiljalleen rantaan. Toppi liimautuu selkään Lembonganin kuumassa ja kosteassa illassa.


Maailma - se on hieno paikka. Toivottavasti se pysyy sellaisena.







Epilogi:

Pari vuotta myöhemmin törmään sukeltajan tekemään videoon Indonesia Manta Pointista. Valitettavasti toiveeni ei ole tainnut toteutua tämän paikan suhteen. Toivottavasti vielä ei ole liian myöhäistä tehdä asialle jotain. Indonesia on onneksi on sentään kieltänyt näiden kalastuksen. Kuolleen paholaisrauskun arvoksi arvioidaan n. 500 dollaria, kun taas meressä elävän arvioidaan tuovan jopa miljoona dollaria elämänsä aikana. Nyt kun vielä kieltäsivät roskaamisenkin.

Aina kun on mahdollista, kannattaa lähteä katsomaan mitä maailmalla on tarjota - ennen kuin on liian myöhäistä. 


Mitä enemmän näkee ja kokee, sitä enemmän sitä haluaa suojella.








Tämä kirjoitus osallistuu momondon #openworldawards -kilpailuun, jossa kerätään bloggaajien kertomuksia matkalla tapahtuneista kohtaamisista, jotka ovat muuttaneet bloggaajan maailman. Olen iki-kiitollinen jokaisesta äänestä - tätä kirjoitusta voit äänestää täältä!


2 kommenttia:

  1. Voi jestas te näitte ne! Me oltiin samassa paikassa, mutta ei käynyt tuuria! Tehtiin kyllä huikea snorklausreissu tuona päivänä, mutta mantat jäivät näkemättä. Niin täällä kuin Malediiveilla.. Mutta vielä joskus saan ne kokea!

    Mulla meni tätä juttua lukiessa vatsa vähän sekaisin. Tiedän tuon pelonsekaisen tunteen kun veteen pitää ihan oikeasti mennä. Mutta joka kerta olen uskaltanut enkä katunut. Sukeltajaksi minusta ei ole, sen tiedän. Mutta snorkalus on kyllä huikaa hommaa. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jäimme siihen käsitykseen, että venekuskilla on hirveästi väliä. Muissa veneissä ihmiset istuivat pitkään, kun me snorklattiin näiden batmanien kanssa. Lämmin suositus siis Mr. Mowglylle niille jotka tuonne menevät. :)

      Miika on täysi merenelävä, mutta minä en taida tottua tuohon pinnan alla olemiseen koskaan. Sukellusta olen kokeillut Malediiveilla (ja päätynyt rauskuparven keskelle), ja se oli mahtavaa, mutta ei minustakaan himosukeltajaa koskaan tule. Liiaksi pelottaa se homma.

      Poista

Mukavaa kun haluat kommentoida! Vastamme sinulle mahdollisimman pian. Kommentti ilahduttaa aina!