sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Minne sinulla on kiire?


Ne, jotka seuraavat meitä instagramissa, tietävätkin ettei viime viikko mennyt ihan kuten suunnitelmissa oli. Vietimme siitä leijonaosan sairaalassa.






Koko viikon kalenteri oli täynnä jos ja minkälaista tekemistä, ehtimistä, tapaamisia, todo -tehtäviä. Sunnuntaina olin viimeisteillyt kaksi postausta, kuvia vaille valmiit, jotka piti julkaista viime viikolla, oli ihan käytännön asioita, vahdinvaihtoja, lasten harrastuksia, kuntoon laittamisia, tiedusteluja ja vaikka mitä.

Maanantaina alkoi kuitenkin oireet, ja iltapäivästä olimmekin jo niiden takia sairaalassa.


Viime vuosina suurin osa ystäväpiiristä on perheellistynyt. Treffien järjestäminen on yhtä palapeliä ja yleensä ne siirtyvät viime hetkellä vielä jonnekin hamaan tulevaisuuteen, koska joku on vähintään sairastunut. Nekin, joilla ei ole lapsia, on kalenteri niin täynnä, ettei sinnekään väliin sovi ihan koska tahansa tapaamiset.






Ensimmäisen kerran heräsin tähän, kun palasimme maailmanympärimatkalta. Järjestimme parikin tapahtumaa, minne kutsuimme ystäviä, jotta näkisimme heitä jälleen. Olimme kuitenkin olleet vuoden poissa. Moni vastasi ettei vaan ehdipystykerkeä näkemään paria tuntia, vaikka välissä oli vierähtänyt vuosi. Paikalle saapui onneksi yllättävänkin iso joukko lyhyellä varoitusajalla. Oli ihana viettää aikaa rakkaiden ihmisten kanssa pitkästä aikaa.


Kirjoittamalla tätä en halua syyllistää ketään henkilökohtaisesti, vaan lähinnä antaa ajan kuvaa siitä minkälainen elämänrytmi nykyään on. Jokaiseen tapahtumaan emme ehdi mekään minne kutsu käy.







Työelämä vaatii nykyään yhä enemmän, erityisesti jos olet asiantunijan roolissa tai minkäänlaisessa johtoasemassa. On työmatkoja, venymistä vaativia projekteja, budjettiselvityksiä, asioita jotka vaan pitää tehdä


Siihen päälle paine siitä, että jälkikasvulla pitää olla kehittäviä ja hyviä harrastuksia, mieluiten useita. Lisäksi se perhe pitää ruokkia, pestä pyykit, siivotakin joskus, maksaa laskut, hoitaa asioita, muistaa vanhempainillat, lukea Wilmaviestit, you name it.

Harvoin edes naapuruston lapsilla on aikaa vaan olla ja leikkiä pihaleikkejä yhdessä.






Jossain vaiheessa huomasin, ettei normiarkeen oikeastaan mahtunut muuta kun työn takia jatkuvaa venymistä ja työmatkoja, ja lapsen kuskailua harrastuksiin. Helsingissä liikkumisiinkin menee yllättävän paljon aikaa. Kalenterista ei yksinkertaisesti löytynyt tilaa luppoajalle, maleksimiselle ilman tekemistä.


Viime viikko on osoittanut, että kun tällaista tapahtuu, se tyhjentää kalenterin täysin. Yhtäkkiä ei olekaan kiire minnekään. Sitä todellakin elää hetkessä. Arvojärjestys menee uusiksi, deadlinet katoaa jonnekin, hoidettavista asioista n. 90% tippuu pois, eikä ne harrastuksetkaan niin pakollisia ole.



Ja mitä tapahtui kun meille näin kävi?
Maailma ei lakannut pyörimästä. Kukaan ei kuollut. 







Ystävätkin ovat vielä ystäviä. Ei tullut syytteitä, ketään ei otettu huostaan, koti oli ehkä hieman epäjärjestyksessä ja pyykkikasa hieman isompi, mutta kukapa sellaisesta jaksaa välittää kun kaapissa silti on puhtaita vaatteita ja kaikki perheestä voivat hyvin.


Pohdinta kiireettömämmästä arjesta on meidän perheessä aloitettu jo vuosikausia sitten. Siksi meillä tehtiin vuoden maailmanympärimatkakin. Se oli paitsi unelman toteuttaminen, myös irtiotto kaikesta kiireestä.

Karsimme lisäksi jossain vaiheessa kaikkien mahdollisuuksien mukaan täysin överiksi menevistä harrastusmääristä, pyrimme siihen että työt tietysti hoidetaan pieteetillä mutta työmatkoja on niin vähän kuin mahdollista, eikä työtilanne voi jatkuvasti olla sellainen, että se vaatii 10 h tai yli panostusta. Silloin vika ei ole tekijässä vaan työn mitoituksessa, ja siitä pitää silloin keskustella.






Loppujen lopuksi elämässä on aika vähän pakkoja. Joistain asioista voi tulla seuraamuksia, kun ne jättää tekemättä, mutta miten suuria ne ovat? Välillä kannattaa pysähtyä ja miettiä mihin aikansa laittaa ja minne ne arvokkaat sekunnit, minuutit, päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet katoavat. Mikä on itselleen tärkeää. Mitä asioita haluaa tehdä.



Millaisena sinä haluat elämän muistaa sitten kun on aika sanoa sille jäähyväiset?






Enemmän tarinoita, uusimmat jutut ja hetkiä elämästä muutenkin löydät meidän facebooksivuilta ja instagramista- olethan jo seurannut?


4 kommenttia:

  1. Hyvää pohdintaa sinulta. Aikanaan, kun lapseni (kohta 12v sitten) syntyi elämä muuttui. Jotkut ystävät ovat jääneet, mutta toiset on ja pysyy. Vaikka kaikkia rakkaimpia ei ehdi matkojen, työn, perhe-elämän takia näkemään niin kuin joskus, ne satunnaiset kohtaamiset ja yhdessä vietetty aika on sitäkin tärkeämpiä.

    VastaaPoista
  2. Olen niin onnellinen siitä, että meillä on järjettömän hieno joukko läheisiä ystäviä, keiden kanssa jakaa ilot ja surut, ja keiden kanssa saa tehdä tätä elämänmatkaa. Silti on aina välillä hyvä pysähtyä miettimään mikä kiire ja stressi on itseaiheutettua, ja mihin voisi saada muutosta jos tuntuu siltä että ruuhkavuodet hyökkäävät aallon lailla päälle.

    Onneksi tosissaan moni ystävyyssuhde ei siihen kaadu, ettei aina ehdi ja kerkeä.

    VastaaPoista
  3. Samansuuntaisia ajatuksia täälläkin, 1-vuotiaan vanhemmilla. Olemme kyllä aika tietoisestikin vaan lähteneet yksinkertaistamaan tätä elämäämme. Koskaan en ole ollut näin läsnä joka päivä ja jotenkin osannut elää tällä tavalla päivän kerrallaan. Se on ollut vapauttavaa. Olen aiemminkin käyttänyt aikaa vapaaseen oloon ja matkusteluun, mutta usein niidenkin rinnalla oli sitä suunnitelmien tekoa ja tulevaisuudessa elämistä. Tai sitten jo menneen mietintää. Nyt jokainen päivä on (hyvinkin yksinkertainen) seikkailu.

    Mutta tosiaan, muiden ihmisten näkemisestä on tullut taiteen laji. Vau. En tätä jotenkin aiemmin tajunnut. On haastavaa suunnitella tapaamisia, kun seikkailut muuntavat muotoaan päivittäin ja hetkittäin :) Ja jos muillakin on seikkailu menossa niin huh. Leikkipuistotreffit toki onnistuvat tiettyyn aikaan päivästä. Työelämän pyörteissä elävien kanssa homma on vähintäänkin haastavaa, kun itse haluaa usein olla kotona taaperon mennessä nukkumaan (iltaimetyskin vielä) ja kun hän jo nukkuu ei ole voimia (tai intoa) lähteä kaupungille. Ehkä tämä tästä muuttuu? En tosin tiedä milloin.

    Joka tapauksessa (tästä nyt tuli turhankin pitkä avautuminen, sorry), haluamme perheessämme elää yksinkertaista elämää, jossa on mahdollisimman vähän aikatauluja. Taaperon kanssa se pitkälti onnistuukin. Varsinaista pakottavaa kiirettä ei ole. Itse me sen teemme haalimalla liikaa asioita. Tämän takia meillä on matkustelukin jäänyt minimiin, koska kotona kaikki on niin paljon helpompaa tällä hetkellä :) Onneksi hyvät leffat, dokkarit ja sarjat vievät sohvalta premier-luokassa maailmaan ääriin ja inspiroivat uuden arjen luomista :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä taitaa olla nykyään yleisempikin suuntaus. Olen kuullut monen kertovan samaa narratiivia: on ollut jos ja mitä, eikä koskaan aikaa. Töitäkin pitäisi jaksaa vielä jonnekin hamaan tulevaisuuteen, eikä sitä hillittömällä tahdilla ehdi. Pyrkimus maksimoida esimerkiksi taloudellinen voitto menettää merkityksensä kun ei ole aikaa olla läheistensä kanssa.

      Vähän vanhemmaksi kun lapsi muuttuu, ei ole ihan niin oleellista ehkä olla joka ilta kotona, ja sitä malttaa ottaa enemmän aikaa itselleenkin. Lisäksi ei päivän jälkeen yhtä paljoa väsytä, koska pienen lapsen kanssa oleminen on kuitenkin todella intensiivistä. Kotisohva on monasti oikein hyvä paikka olla ja viettää aikaa. Ehtii sitä myöhemminkin niin halutessaan. :)

      Poista

Mukavaa kun haluat kommentoida! Vastamme sinulle mahdollisimman pian. Kommentti ilahduttaa aina!