keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Fuengirola outdoor: Mijaksen vuorilla patikoimassa


Tässä sarjassamme asioita, joita Fuengirolasta ja Aurinkorannikosta ei kerrota: aluetta ympäröivät aivan mielettömän hienot ulkoilumaastot! Osa kohteista on lähempänä kuin toiset. Esimerkiksi Mijas ja sen vuoret ovat noin 15 minuutin ajomatkan päässä meiltä. Ja me siis asumme Los Bolichesissa, rantabulevardin läheisyydessä.






Fuengirola ei tosissaan ole vain kaljakuppilaa toisensa perään ja punakkanaamaisia turisteja. Ehei, tämä on itseasiassa ulkoilusta pitävän unelmapaikka. Ja kelitkin ovat näin marraskuussa juuri erinomaiset outdoorhommiin. Ei ole liian kylmä, eikä liian kuuma.

Maantiepyöräilijöitä, eli pääasiassa MAMILeja näkee todella paljon. Vähän ehkä hävetti kun arviolta noin 70-vuotias pyöräilijä näytti huomattavasti parempikuntoiselta kun 30+ minä ja 40+ Miika. Heh.






Mutta patikka-asiaan. Ilmeisesti jo Fuengirolan alueelta lähtee noin 15 km vaellusreitti Mijasin vuorille suomalaisten suosiman Los Pacosin kautta, jos oikein kaipaa pidempääkin patikkaretkeä.

Hyvin outdoor -henkinen ystävättäremme Noora oli saapunut edellispäivänä Biancan kanssa saman ikäisen vauvelinsa kera meille minilomalle. Pakkasimme lauantaiaamuna karavaanin autoon ja hurautimme reipasta ylämäkeä koko matkan ylös valkoiseen, hurmaavaan Mijaksen kylään.




Kävi tuuri, ja saimme auton jätettyä näköalapaikan parkkikselle, josta kivenheiton päässä lähtee vaellusreitit vuorelle.

Jos auto puuttuu eikä tämän takia viitsi vuokrata sellaista, Fugen keskustasta kulkee päivisin bussi M122, jolla pääsee Mijaksen kylään. Sieltä kävelee noin kymmenessä minuutissa reittien alkuun.


Me iskimme vauvelit Manducoihin kantoon, Miika eväs- ja tarvikerepun selkään, esikoinen kettureppunsa, ja lähdimme valitsemaan reittiä. Alussa voi nimittäin arpoa, lähteekö sinistä, keltaista, valkoista, punaista vai ruskeaa reittiä kohti huippua. Reitit on hyvin merkattu, joten karttaa ei välttämättä muuten tarvitse.








Turistibyråån ollessa kiinni viikonloppuisin turvauduimme kaikkitietävään Googleen ja valitsimme keskivaikean keltaisen reitin, joka tekisi ympyrän yhdistyen siniseen keskivaiheilla.

Sitten vaan vamos!

Olen ensisijaisesti yllättynyt siitä, että Himalajalla patikoinnista tarpeeksi saanut esikoinen lähtee innostuneena vetämään porukkaa kartanlukijana.

Alussa polku on vielä varjoisalla puolella ja puistakin saa suojaa. Aika nopeasti maisema kuitenkin muuttuu.







Lähdemme nousemaan jatkuvaa ylämäkeä ja toteamme reitin vähän haastavammaksi kuin arvioimme. Se ei niin haittaa, mutta vauvat selässä ei tee mieli kaatua sitäkään vähää kuin normaalisti, joten toteammekin yhteen ääneen että saa kestää niin kauan kun kestää, mennään varoen. Lisäksi pudotus on jyrkkä, ja harha-askeleesta on pitkä matka kieriä alas.

Polku on terävää irtokiveä täynnä, ja katseen saa pitää maassa, että jalka osuu oikeaan. Kahdeksanvuotiasta ei näytä paljoa haittaavan. Hän vetelee edessämme vauhdikkaasti.

Mitä korkeammalle kapuamme, sitä kauniimmaksi muuttuvat maisemat, mutta sitä haastavammaksi myös maasto. Juomataukoja saa pitää tiuhaan, kun selässä matkaa vielä kaupan päälle kymmenkiloinen punnus, joka mukavasti lämmittääkin selkää auringonpaahteessa. Molemmat nahkakuulat nukahtelevat selkään ja ovat muutenkin tyytyväisiä. Ilmeisen mukavaa tämä patikointi, heidänkin mielestä.









Hieman ennen puoltaväliä pysähdymme, sillä edessä menevä reitti näyttää turhan haastavalta. Miika ja Bella menevät tekemään tutkimuspyörähdyksen, minä ja Noora jäämme vauvojen kanssa ruoka- ja vaipanvaihtotauolle.











Polku kuulemma vain näyttää pahemmalta kuin oikeastaan onkaan, joten evästauon jälkeen jatkamme siniselle reitille ja lähdemme laskeutumaan.

Selkä on hiestä märkä, mutta silti meidät ohittaa itseämme huomattavasti vanhempi herrasmies kepin kanssa "Hola, hola!" -tervehtien.


Ihan loppupäässä, pitkähkön laskeutumisen jälkeen Bella ilmoittaa jalkojensa tärisevän kävellessä. Kolmen tunnin kierroksen jälkeen kieltämättä tuntee jo nyt, että parin päivän kuluttua varmaan hieman tuntuu omissakin.








Patikkaretken jälkeen suuntaamme auton nokan Mijaksen kylään reippaalle päivälliselle. Kaikilla on nälkä ja jano, jotka onneksi saadaan tyydytettyä hyvin ja nopeasti. Koko porukka on patikkaretkestä hyvillään ja iloisia.

Itse kylä vaikuttaa siltä, että tulemme ehdottomasti tekemään sinne vielä päiväretken jos toisenkin. Näkymät ovat ihan mielettömät ihan kylän näköalapaikaltakin.





Rankkaa oli, mutta tänne kuulemma voidaan tulla uudelleenkin, kertoo Bella. Olen hiljaa mielessäni enemmän kuin tyytyväinen, sillä tämä ei jää viimeiseksi kerraksi täällä Sierra Mijaksessa. Ympäristöön on suunnitteilla jo muitakin päiväpatikkaretkiä.





Enemmän tarinoita, uusimmat jutut ja hetkiä elämästä muutenkin löydät meidän facebooksivuilta ja instagramista- olethan jo seurannut?





2 kommenttia:

  1. Moikka
    Hieno artikkeli/kuvat ja hieno reissu. Pakko keritä itsekin nauttimaan luonnosta enemmän, nyt asun rannalla. Sekin hienoa mutta luontoon kaipaa.
    Terv Paul

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka Paul, ja kiitos!

      Rannalla on sielläkin ihan mielettömän kivaa tehdä kävelylenkkejä, mutta onhan tuolta vuorilta kyllä maisemat parikin astetta laajemmat. Siitä sitten vaan Mijakseen autolla tai bussilla, tai vaikka patikoiden, ja ihailemaan näkymiä. :)

      Poista

Mukavaa kun haluat kommentoida! Vastamme sinulle mahdollisimman pian. Kommentti ilahduttaa aina!