torstai 6. joulukuuta 2018

Suomalainen identiteetti kaipaa uudelleenkirjoitusta


Yliopistolla vuosia sitten erään kurssin tehtävänä saimme miettiä, miten suomalainen identiteetti on muodostunut historiankirjoituksen kautta. Ennen sitä tiesin toki että identiteetit (ja brändit) rakennetaan sanojen, kuvien, tekojen ja kokemusten kautta, mutta se, että kansallisidentiteettikin muodostuu jotenkin erilaisissa diskursseissa ja vaikkapa taiteen kautta, sitä en ollut jäänyt erityisesti ajattelemaan. 

Mutta tottakai. Niinhän se on.






Kurssilla meitä pyydettiin kuvaamaan tyypillinen suomalainen maisema. Sellainen, minkä heti tunnistaa Suomeksi. Ensimmäisenä mainittiin kalliot, järvet ja havumetsät. Ja se on eittämättä yksi totuus. Niistä meille jatkuvasti myös puhutaan; siitä, miten Zachris Topelius kirjoitti Kesäpäivän Kangasalla, meille näytetään Gallén-Kallelan tauluja, missä Aino yrittää pelastautua järveen vanhalta, härskiltä äijältä. Meille näytetään kuvia Ukko-Kolin maisemista, ja sanotaan, että ne ovat aidointa Suomea, vaikka arvailen, että Kolin maisemat on nähnyt ehkä 20 % suomalaisista.

Sivuhuomiona Ainoon, että Kalevala kaikessa hienoudessaan on myös aika jännähkö tarina, kostoa, kiistoja, ryöstöjä ja vähän pervoilua siinä seassa. Siis meidän kansalliseepos. En tosin usko, että kovinkaan moni on lukenut siitä kuin otteita. Kalevala on kuitenkin vaikuttanut meidän taiteeseen ja kulttuurin paljonkin - ja näin ollen myös kovin vahvasti meidän suomalaisen identiteetin rakentumiseen.




Lisäksi meille kerrotaan suurmiehistä - Kekkosesta, Mannerheimistä, Rytistä, meille kerrotaan kärsimyksestä ja sitä seuraavasta voitosta, ja siitä miten sotien jälkeen se työ vasta alkoikin kun maa piti jälleenrakentaa. Niitä, joiden pää ei kestänyt tappamista ja mielettömyyttä olivat huonoja, rintamakarkureita. Heikkoja. Narratiivi on, ettei mitään ole saatu kevyesti tai helposti eikä heikko saa olla, ja jopa meidän tapa käyttää kieltä ja sanoja tukee sitä. Sitä myös käytetään rakennusaineena tämän hetken politiikassa.


Minä olen tietysti ylpeä kaikesta siitä mitä omatkin isovanhempani, ja heidän vanhempansa ovat Suomen puolesta tehneet - henkilökohtaiset uhraukset ovat olleet järjettömän suuret, ja kiitos niiden, Suomi juhlii yli satavuotista taivaltaan.

Suomalaisena on monella tapaa hyvä olla.




Meidän identiteettipuolella on silti paljon työstettävää. Tässä kannattaa erottaa myös Suomi hyvinvointivaltiona, ja suomalainen kansallisidentiteetti. jotka eivät ole sama asia. Meidän ei ole pakko olla historiamme vankeja, jos ymmärrämme mistä olemme tulleet, ja pysähdymme hetkeksi asiaa miettimään.


Uskoani siihen, että kielet luovat merkityksiä ja todellisuutta, tukee ihan tutkittu tietokin. Siksi jaksan monasti täällä blogissakin kirjoittaa aiheista, jotka eivät aina ole niin kevyitä. Jos edes joku lukee ne, ja saa sieltä uusia ajatuksia ammennettua, olen onnistunut. Minä luon merkityksiä ja muutan todellisuutta kirjoittamalla tänne.






Suomen kieli ei oikeastaan ole yhtään tönkömpi tai negatiivisempi kuin mikään muukaan. Kaksikielisenä vertaan tietysti helpoiten tätä ruotsiin. Meidän tapa suomalaisina käyttää kieltä ja muodostaa esimerkiksi sanontoja, ja näin ollen luoda merkityksiä ja maalata tietynlaista mielenmaisemaa, on kuitenkin välillä ihan liian negatiivinen ja harmaa, ellei jopa musta.

Viime viikonlopun jäljiltä tuntui silti että sydän pakahtuu onnesta. Täällä Fuengirolassa talvea viettävä bloggaajakollegani Anne oli samoissa tunnelmissa, ja kysyi instagrampostauksessani meneekö se niin että "se kel onni on, se onnen kätkeköön". Enkä ihmettele, koska sama ajatus on pyörinyt omassakin mielessä.

Kuinka paljon saan ja voin hehkua tämänhetkistä onneani?




Tähän liittynee myös sanonta "se joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa". Että älä sinä siellä niinkun luule olevas muita parempi ja yritä saavuttaa jotain liian hyvää.

Mutta jos ei koskaan yritä tavoitella haluamaansa, eihän sitä silloin voi saadakaan? Ja miksei saisi saada?

On perin suomalaista ajatella, että jos on onnellinen, sitä ei saa näyttää. Se pitää kätkeä, koska onni voi loppua joskus. Luterilaisuus pohjaa siihen, että syntiä, eli jotain kivaa ja hauskaa, seuraa kyllä rangaistus.

Perimmäinen asia tietysti näissä kahdessa sanonnassa on se, että jos joku jotain yrittääkin tai jopa saavuttaa, ja jossain vaiheessa epäonnistuu tai vaikka onni vaan loppuu, se jos joku on kamalaa.

Siitä saa olla vahingoniloinen.




Kun juttelin erään toimittajan kanssa maailmanympärimatkasta, sen budjetista, puutalon ostamisesta, ja toteamisesta ettei sen tyylinen asuminen ollutkaan meidän juttu, ja että myimme sen pois aloittaaksemme uuden elämänvaiheen, toimittaja kysyi koenko että olemme epäonnistuneet?

Olin hetken hiljaa, koska en ihan ymmärtänyt. En tietenkään koe, että olemme epäonnistuneet. Jos emme olisi tehneet tuotakin asiaa, emme olisi koskaan voineet tietää ettei se ole meidän juttu sittenkään, ja unelma olisi voinut jäädä kytemään.

Epäonnistunut? Hemmetti, ei todellakaan, pikemminkin erittäin onnistunut. Mehän tehtiin asia, jonka olimme halunneetkin. Ja kun totesimme, ettemme sittenkään halunneet sitä, teimme seuraavan liikkeen eteenpäin elämässä. Kuinka moni voi sanoa samaa unelmistaan, että kokeiltu on?




Entäpä sanonta "puhuminen hopeaa, vaikeneminen kultaa"? Tällä neuvolla varmasti saa tosi kivasti solmittua vaikkapa ulkomaansuhteita ja verkostoiduttua erilaisissa tapahtumissa. Ja silti jostain syystä Suomessakin näytetään arvostusta erityisesti niitä kohtaan, jotka ani harvoin avaavat suutaan, jopa jyrähtävät. Muut ovat "hölöttäjiä", sellaiset, jotka vaikka harrastaa small talkia vähän, ja saavat ihmiset ympärillään ehkä hyvälle tuulelle.


"Ei virsta väärää kuin vaaksa vaaraa" - älä ota riskejä. Lainkaan. "Kyllä routa porsaan kotiin ajaa" - jos teetkin virhearvion, saat tulla häntä koipien välissä kotiin.

Suomessa ei myöskään saa puhua onnistumisistaan liikaa. Jos vaikka onkin asiat sattuneet menemään hyvin, pitää painottaa, että kovalla työllä se on tullut, ja nyt nautitaan sitten niistä, mutta ei kuitenkaan mitenkään överisti. Ehkä uuden Skodan tai Nissanin useammalla lisävarusteella voi ostaa.




Meikäläisittäin on myös kovin arvostettua "kaatua saappaat jalassa". Mentaliteetti kertoo siitä, että on kunniakasta tehdä töitä aina siihen asti, että kuolee. Herramunisä, jos kävisikin niin, että ehtisi joskus vähän elämästä nauttia ennen Tuonelaa?


Viime vuosina eteeni ja ystäväpiiriini on osunut paljon ihmisiä, jotka puhuvat siitä, etteivät halua omistaa koko elämäänsä työlleen. Monet ovat todenneet pärjäävänsä vähemmälläkin, eikä heistä tunnu siltä, että tarvitsevat aina uudempaa autoa tai isompaa taloa. Tai viimeisimpiä trendivaatteita, luksusmatkoja, vaan mielummin aikaa perheen kanssa.

Kyllä hekin töitä tekevät, mutta jatkuva venyminen ja paukkuminen on saanut jäädä, tai ainakin pohditaan sen mielekkyyttä.

Toisaalta näen myös niitä, joilla ei ole mitään muuta puhuttavaa tavatessa kun työasiat, ja jotka niin mielellään näkisivät, mutta kun töissä on just nyt - viimeiset 5 vuotta - ollut niin kamalan vaativia projekteja, ja se varmaan helpottaa kun tää yks juttu saadaan tehtyä - paitsi että palkinto on yleensä ollut, että sitä seuraa toinen, kolmas, ja viideskymmenes. He ovat varmaan juuri niitä, jotka kaatuvat saappaat jalassa.





Tämän itsenäisyyspäivän kunniaksi ehdottaisin, että alamme viljelemään näitä sanontoja ihan uudella tavalla. Muutamme omilla sanoilla ja teoilla suomalaisuuden mielenmaisemaa. Olkoot kalliot, metsät, vedet, puhdas luonto suomalaisuutta, mutta olkoot se myös ihanaa kapunkikulttuuria ja alati kehittyviä urbaaneja maisemia siihen yhdistettynä. Kerrotaan ihmisille että "se kel onni on, se onnen tuokoon esiin ja inspiroikoon muita, sillä mitä paremmin ihmiset voivat, sen enempi se luo ympärilleen hyvinvointia".

Sanotaan niille että "se joka kuuseen kurkottaa, se voi joskus sen kuusen saadakin, eli ei kannata tähdätä katajaan, ellei tietysti halua katajaa".

Jos vaikka sanottaisiinkin, että "vaikeneminen ei ole kultaa, sillä kannattaa rohkeasti avata suunsa, jos haluaa solmia kontakteja tai luoda yhteyden toiseen ihmiseen". Miten jos "vaaksan vaara on olemassa aina, mutta jos teet huolellisen riskianalyysin ja tarkistat asioiden taustat ennen päätöksentekoa, saatat hyvin onnistuakin".

Miten suhtautuminen muuttuisi ihmisiin, jotka tekevät virhevalintoja (kuten meistä jokainen joskus!) jos sanoisimmekin "jos tulee routa, tiedät, että olemme täällä avosylin ottamassa sinut vastaan takaisin, kokeile tätä asiaa huoletta, sinä pikkuinen porsas".




Suomalaisuus ja suomalainen identiteetti on ottanut jo monta askelta kohti parempaa. On tullut Slushia, on Nordic Business Forumia, vihaisia lintuja, on maailmanluokan hissifirmaa. On ihmisiä, jotka arvostavat puhumista, haluavat aikaa perheelle ja ystäville, uskaltavat hypätä riskeistä huolimatta pois oravanpyörästä ja vaikka perustaa unelmiensa yrityksen. On niitä, jotka uskaltavat kertoa onnestaan, silläkin uhalla, että se ei ole ikuista. Mutta on meillä vielä itsemme kanssa tekemistä.

Voisiko se olla ok, ettei meidän elämä enää ole jatkuvaa kärsimystä, onnen piilottelua, riskittömyyttä epäonnistumisen pelosta tai toisten kyttäämistä`? Voisiko se olla ihan ok, että asiat ovat iloisia, kivoja ja kauniita, jopa helposti soljuvia?

Miltä suomalaisuus näyttäisi, jos enää ei olisikaan kunniakasta kaatua saappaat jalassa? Mitäs jos elämästä onkin tarkoitus myös nauttia?




Enemmän tarinoita, uusimmat jutut ja hetkiä elämästä muutenkin löydät meidän facebooksivuilta ja instagramista- olethan jo seurannut?

11 kommenttia:

  1. Samoja aatoksia on ollut minullakin. Puolen vuoden euroopan kierros jo tehty ja uusitaan jos terveys sallii

    VastaaPoista
  2. Hyvää pohdintaa. Mä näkisin, että tämä on myös ikäkysymys. Juteltiin kerran matkabloggaajaporukassa siitä, kokeeko kukaan kateellisuutta tai pahantahtoisuutta lähipiirissään bloggaamisen takia. Bloggaajasta saa helposti sellaisen kuvan, että siellä se vaan koko ajan matkustaa, asustelee hienoissa hotelleissa, syö finedining dinnereitä ja siemailee väliin samppanjaa. Ja kehtaa sitten yleisesti "leuhkia ja retostella" tällä kaikella julkisesti.

    Keskustelussa huomattiin, että nuorempi polvi ei niinkään ollut kokenut tällaista asennetta, vaan mitä enemmän bloggaajalla oli ikää, sen enemmän sai tuntea himpun ilkeämielistä, parjaavaa ja kateellista asennetta. Eli jos johtopäätöksiä tekisi: mitä enemmän ikää, sen enemmän ärsyttää se, että joku suitsuttelee onneaan, hyvää oloaan, onnistumistaan tai hienoja kokemuksia. Ollaan totuttu maailmaan, että mitäs minä nyt tässä tai etteihän tämä nyt yhtään mitään... Kynttilä on ollut visusti piilotettuna vakan alla.

    Toivoa siis on, että vähättelevä asenneilmapiiri tulee väistymään :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että juuri matkabloggaajaporukasta löytyy aika paljon ihmisiä, joilla on samanlaisia ajatuksia, iästä riippumatta. Kun sen kuplan ulkopuolelle katsoo, näkyy varmaankin erilaisiakin ihmisiä, nuoristakin. Todennäköistä on, ja kaikki merkit siihen viittaakin, että nuoremmat ovat nimenomaan tätä ajatusmaailmaa vastaa - ja se on hienoa se! Nuorempi polvi ei ehkä ole myöskään ehtinyt ihan niin paljoa tehdä kaikenlaisia asioista kuin vanhempi. ;)

      Suomeen ja suomalaisuuteen tämä on isommin heijastunut muun muassa siinä, että meillä on ollut brändäysongelmia kauttaaltaan, niin maana kuin ihan yrityksinä ja ihmisiä, koska hyvistä asioista ei ole saanut puhua mitenkään. Eikä aina saisi vieläkään.

      Kyllä minä näen valoa tunnelin päässä tässäkin asiassa! Parin sukupolven jälkeen kukaan ei edes näitä sanontoja enää muista. ;)

      Poista
  3. Erikoista... Minun mielestäni taas tekstissä käsitellyt sanonnat eivät itsessään ole lainkaan negatiivissävyisiä, ellei niitä välttämättä halua siten tulkita.

    Esimerkiksi "puhuminen hopeaa, vaikeneminen kultaa". En suinkaan näe sen tarkoittavan, että kunkin pitäisi olla ikuisesti vaiti, tai jotenkin pantata ajatuksiaan, vaan pikemminkin, että ihan kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen, harkitaan mitä puhutaan ja annetaan muillekin suunvuoro. Mielestäni se vertautuu hyvin erääseen arabiankieliseen sananlaskuun, joka kääntyy suomeksi likipitäen näin: "Ihmisellä on yksi suu ja kaksi korvaa - puhu siis sana ja kuuntele kaksi". Eli ympäristöstään ja lähimmäisistään voi oppia enemmän, kun ei itse ole ihan koko aikaa äänessä.

    Saappaat jalassa kaatuminen taas on aina symboloinut minulle periksiantamattomuutta, eikä suinkaan, että pitäisi tappaa itsensä työhön. Alunperinhän sanonta taitaa juontua villiin länteen, jossa monelle lähtö tuli kaksintaistelussa. Eli ei luikittu pakoon äärimmäisen kovan ja monesti epäreilunkin elämän haasteita ja kuukahdettu hissukseen kiikkustuolissa, vaan lähdettiin saappaat jalassa.

    Lisäksi eräs sananlasku oli siteerattu väärin. Oikea versio on "Parempi virsta väärään kuin vaaksa vaaraan". Tarkoittaen, että on parempi olla pahemman kerran hakoteillä, kuin edes pikkiriikksen verran vaarassa. Että kiertotie on joskus parempi kuin oikotie. Minulle se kääntyy niin, että riskejä sopii kyllä ottaa, mutta rohkeus ei ole sama kuin uhkarohkeus.

    Yleisesti näiden "melankolisten" sanontojen sanomaa voisi tiivistää jotenkin siten, että unelmiaan sopii kyllä jokaisen tavoitella, mutta ei pidä kuvitella, että se työ ja matka niiden tavoitteiden eteen olisi jotenkin helppoa ja hauskaa. Sen vuoksi saattaa routa sen porsaankin joskus kotiin ajaa, tai kataja kapsahtaa.

    Hyvä kirjoitus kuitenkin, ja toteutti tarkoituksensa - sai ajattelemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onkohan näissä tulkinnoissa ikä- tai aluekohtaisia eroja? Monasti on tullut törmättyä siihen, että sanojen merkityksekin käsitetään eri puolella Suomea vähän eri tavoin. En nimittäin näistä useimmista saa edes tämän kommentin jälkeen kiinni, miten ne saisi käännettyä positiiviseksi, mutta asiayhteys ja konnotaatio, missä niitä on kuullut, on varmasti merkittävä tekijä.

      Kiitos tämänkin puolen avaamista, eli tämäkin kirjoitus avasi ajattelemaan asiaa eri kantilta, ja hyvä että molemmin puolin! :)

      Poista
  4. Anonyymi tuossa yllä hyvin kiteyttikin tämän. Ei nuo ole mollivoittoisia sanontoja suinkaan. Kirjoitus on hyvä, mutta samalla tunnistan itseni noista sanoista n. 4-5-v sitten - sillon oma maa ei ollut mansikka. Ruusunpunaiset silmälasit oli päässä kun katsoin nykyistä asuinmaatani ja Suomi vaikutti junttilalta - toisin on nykyään. Vuodet ovat opettaneet, että ei ole olemassa yhtä parasta paikkaa maailmassa, mutta suomalaiset ihan turhaa mollaavat omaa maatansa ja muita suomalaisia - ylpeä sietäisi olla (jos ei nyt ihan kaikesta, niin todella paljosta kuitenkin).

    Mä myös haluan mielummin kaatua saappaat jalassa, kuin joutua koneisiin kytketyksi viimeisiksi vuosikseni. En yhdistä sitä mitenkään työntekoon vaan ennemminkin juuri siihen, että kuolema tulee nopeasti, ilman pitkää sairastelua sitten kun sen aika on.

    Mä myös näen tuon onnellisuuden julkituomisen eri tavalla. Ehkäpä tuohon vaikuttaa mun jenkkivuosi. Se, että onnen tuo julki Jenkkilässä on ihan sanahelinää. Kukaan ei oikeasti ole kiinnostunut siitä onnesta. Kliseitä viljellään, mutta aitoja ei olla, ei olla läsnä. Eniten siihen, että en onneani viitsi aina tuoda julki on se, että olen huomannut kuinka se ei todellakaan kiinnosta ihmisiä ja olen saanut aika monta ihmistä myös kateelliseksi sillä - huom. kansallisuuten katsomatta! Onnellinen olen silti (ainakin joskus, hetkittäin 😃).

    Itse näin seittemättä vuotta suurkaupungissa asuneena todellakin näen Suomen ihanan luonnon ja puhtauden ensisijaisena - se hiljaisuus luonnossa. Larussa esim. parasta on kalliot ja näkymä merelle ❤️. Urbaania maisemaa on maailmalla niin yllinkyllin, että siksi luonto tulee ekana mieleen omissa muistikuvissa Suomesta. Onhan sitä luontoa muuallakin, mutta meneppä esim. Alpeilla vaeltamaan niiden satojen (tuhansien) muiden kanssa - etpä saa olla omissa oloissasi, et. Kivaahan sekin on, mutta ainutlaatuista Suomessa on se, että siellä voi vaeltaa ihan omissa oloissaan. Terguin se, joka on nähnyt Kolin kansallismaiseman jo alle 6-v:nä ekan kerran (tosin oma 9-v ei sattuneesta syystä ole sitä VIELÄ nähnyt - tulee kyllä näkemään ja luultavasti myös vaeltamaan noissa maisemissa, kuten vanhempansakin ovat tehneet, laskettelusta puhumattakaan).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikeastaan, tämä asia ei ole sellainen, mitä olisi tullut mietittyä erityisesti täällä ollessa, vaan asia on pyörinyt mielessä ihan tuolta jostain 2010-luvun alusta asti - aina siitä saakka kun eräs yliopiston proffa avasi ajatuksia tähän suuntaan. Sanojen merkityksiä tulee muutenkin ihan työnkin takia mietittyä jatkuvasti.

      Ehkä enemmän kuin suomalaisen luonnon kautta, katson asiaa identiteetin rakentumista, ja miten se muotoutuu. Onhan se nyt ihme, ettei meidänkään erinomaisia innovaatioita saada maailmalle menestystarinoina, kuten esimerkiksi naapurimaan tuotteita ja palveluita. Jotainhan siinä on kummallista.

      Suomen luonto on toki hienoa, mutta niin on meidän kaupungitkin tätä nykyä. Ja kyllä esimerkiksi Karhunkierroksellakin saa välillä ihan etsiä itselleen telttapaikkaa yöksi. ;)

      Poista
    2. Sanat ja sanonnat on kyllä jänniä. Itseasiassa aika moni saksalaisistakin sanonnoista on myös mollipainotteisia. Tuo vaikeneminen on kultaa löytyy myös saksasta: "Reden ist Silber, Schweigen ist Gold." Muutenkin saksankielessä on hyvin paljon negatiivissävyisiä sanoja. Suomen sukulaissieluja vaiko sittenkin ihmisten perusluonteenpiirre? (Ruotsi on kyllä jännä kieli - pursuaa positiivisuutta ja kirosanatkin uupuvat, näin karkeasti kun yhdistän toisen suomenruotsalaisen suitsutuksen äidinkieleensä - eihän se nyt ihan noin ole, mutta kaunis ajatus (ps. *hykertelee lumista maisemaa katsellen* 😘)). Mä jotenkin yhdistän tasa-arvoon myös tän saksalaisten tavan korostaa sukupuolta ihan joka ammattinimikkeessä jne. Taino, oikeesti yhdistän sen tasa-arvon puutteeseen... Onneksi sentään kaikki keittiöön liittyvät sanat ei ole feminiinisiä ja autokin on neutri 😂

      Nii, ite en tosiaan oo noita sanontoja mitenkään negatiiviseksi mieltänyt, mitä nostit kirjoituksessa esiin. Mutta meillä niitä ei olekaan kotona edes isovanhemmat viljelleet, meillä oli mm. "nukkumaan ei saa mennä vihaisena", tmv.

      Kaupungeissa mun mielestä ihan ehdottomasti parasta on se, että niistä pääsee pois 🤪 (njoo, en mä nyt kuitenkaan nää itteäni minään Linkolana, mutta kaupungit saa ärtyisäksi kyllä...). Kaipaisin Suomen kaupunkeihin enemmän luontoa, puistoja ja sillai. Kovin on vähässä viheralueet esim. Helsingissä kun vertaa esim. tähän Müncheniin.

      Karhunkierros lienee yhtä suosittu kuin Alppien vähemmän suositut reitit. Alpeilla sen teltan saa pystyttää vain leirintäalueelle ja ne on kaukana vaellusreiteiltä 😉 Suosituimpien reittien majoille majapaikka pitää varata jo kuukausia etukäteen ja pahimmillaan voi joutua nukkumaan ruokapöydällä tai lattialla jos tupa on täynnä. Oli se kyllä kun sateessa lähdettiin Itävallassa tarpomaan (paskat vanhemmat raahas skidinsä mukana - tietysti), niin edes siinä kelissä ei saanu yksin tarpoa, vaan porukkaa tuli vastaan ja juoksi ohi. Päätepisteessä (mistä tarvottiin takas se apaut 10km samaa reittiä siinä sateessa) oli maja ihan tupaten täynnä - ei me ollakaan ainoja hulluja maailmassa me suomalaiset, vaikka aina välillä siltä tuntuu! Täällä kun lapset ei mene päikyssä tahi koulussa ulos jos taivaalta tulee kaks pisaraa...

      (Laitoin väärään kohtaan, ni poistin kaks kommenttia ja samalla yhdistin kahdesta yhden - aikamoinen AATEEKOO-velho!)

      Poista
  5. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  6. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista

Mukavaa kun haluat kommentoida! Vastamme sinulle mahdollisimman pian. Kommentti ilahduttaa aina!