lauantai 23. helmikuuta 2019

Mitä teillä syödään aamiaiseksi?


Aamiainen todellakin on päivän tärkein ateria, ja se on aina ollut meille sellainen henkisestikin tärkeä juttu. Joskus valitsen hotellin ihan vaan sen perusteella, että sen aamiainen tiedetään hyväksi, olemme brunssien suurikuluttajia, ja kotonakin viikonloppuisin tehdään ihan vähintään aaminen+, ja se nautitaan ajan kanssa.


Arkiaamiaiset ei tietysti ole koskaan ihan yhtä hyviä ja pitkiä, mutta niihinkin me jaksetaan panostaa. Päivä starttaa jotenkin paljon mukavammin, kun se alkaa hyvästä ruoasta.

Näin hetki sitten hauskan videon, missä oltiin kerätty eri maiden tavalliseksi lukeutuvia aamiaisia vertailuun. Ja sitten oli mm. tämä Independentin juttu, missä eri maiden aamiaisia oltiin kuvattu.





Joskus ensimmäisiä kertoja Aasiassa olin hieman ihmeissäni laatuhotellin buffa-aamiaisella, missä tarjoiltiin riisiä ja nuudeleita lämpimänä, ja kaikkea sellaista, mitä olisin ehkä lounaalla syönyt. Ja sitten ne hotellivieraat vielä söi niitä! Siinäpä suomitytölle kulttuurishokkia kerrakseen. :D

Vieläkään en tosin ymmärrä, miten joku vetelee riisiaamiaista, mutta yhtä vähän varmaan se aasialainen käsittää, miksi karjalanpiirakat maistuu aamiaiseksi minulle, ja nepalilainen ravintolassa naurahtaa, kun haluan mangolassin ruoan kanssa.


Muttaimltä tosissaan näyttää se meidän arkiaamiainen?


Meillä on pöydässä täällä Espanjassa melkeinpä aina tuoreita hedelmiä ja kasviksia. Jos markkinoista ei ole pitkä aika, on mansikoita, vadelmia ja mangoa lähes aina. Viimeeksi mainittu on Bellan lemppari. Lisäksi usein kurkkua ja paprikaa, ja joskus myös kirsikkatomaatteja. Pyrin siihen, että jokaisella aterialla on tuoreita kasviksia naposteltavaksi, niin niitä menisi vähän jopa huomaamattomasti. Ja meneehän niitä.

Näin on kyllä Suomessakin, mutta valikoima on usein vähän erilainen.




Teemme joka aamu salaattipohjaisen smoothien - tai saattaa se olla lehtikaalista tai pinaatista tai molemmistakin. Lisäksi siinä on useimmiten banaania, mangoa ja mustikoita, ja nesteenä vettä ja hieman mehua. Sisältö vähän vaihtelee sen mukaan mitä kotona on.

Hiilaripuolen hoitelee yleensä puuro, jota voisin syödä ehkä loputtomiin, jos se on hyvin haudutettu. Puolet maitoa, puolet vettä, ja vajaa teelusikallinen suolaa kattilalliseen.

Proteiinin lähde on useimmiten kananmunat.

Minä juon joka aamu ensimmäisenä puolikkaan tai kokonaisen sitruunan mehut sekoitettuna veteen, MSM-jauhetta sen kanssa ja otan probiootin ja rautaa lisäksi.


Mini-ihminen taas vetelee kaiken tuoreen, minkä käsiinsä saa, ja erityisesti avokado ja mansikat on osoittautuneet hänen herkuksi. Ja joka ikinen kerta, kun halkaisen täydellisen kypsän avokadon, se on muuten ilon hetki.





Viikonloppuisin tähän settiin on yleensä lisänä croissantit, Miikan tekemä herkkumunakas ja joku pieni makea, ja sitten me katsotaan yhdessä sohvalla Adventure Timea. Siitä tykkää koko perhe.



Miltä teidän arki- tai viikonloppuaamiainen näyttää?




Enemmän tarinoita, uusimmat jutut ja hetkiä elämästä muutenkin löydät meidän 
facebooksivuilta ja instagramista - olethan jo seurannut?


torstai 21. helmikuuta 2019

Huonon äidin tunnustukset ja synninpäästö sekä vinkit - myös hyville äideille


Luin hieman huolestuneena HS:n äskettäistä uutista siitä, miten osa äideistä katuu lapsiaan. Se on todella kurja juttu. Lapsen saaminen voi nimittäin olla hirveän ihana juttu. Tarkoitus ei ole mitenkään syyllistää niitä äitejä, jotka lapsiaan katuvat. Päinvastoin, haluan antaa sympatiaa sinne suuntaan täysillä, ja kertoa, että meitä muitakin 'huonoja' äitejä on.


HS:n jutussa 'Koen elämäni menneen hukkaan', kaksi aihetta tutkinutta tutkijaa, raportoivat äitien anonyymisti kerätystä palautteesta mm. näin:
Äitiyden ei koettu kuuluvan omaan identiteettiin, vaan se on peruuttamaton valinta ja rooli, joka ei tuntunut omalta. Naiset eivät identifioineet itseään äideiksi, vaikka käyttäytyivätkin ”hyvän äidin roolin mukaisesti”.





Tutkijat puhuvat jutussa paljon intensiivisestä äitiydestä, jonka pääajatuksena on se, että äidin kuuluu olla jatkuvasti ja vahvasti läsnä lapsensa elämässä, omistautua sille täysin, leikkiä taukoamatta ja vastata emotionaalisiin tarpeisiin heti ja jatkuvasti, jotta lapsi saa kaikki parhaat mahdolliset lähtökohdat elämälle. Tämä on siis se mielikuva, millaisia äitien pitäisi omasta mielestään olla, ja millainen on hyvä äiti.

Huhhuijaa. Aika kovat on vaatimukset.

Itse en todellakaan kykene tuohon yllälueteltuun, enkä missään nimessä voi siis näin ollen sanoa käyttätyväni juuri tämän hyvän äidin määritelmän mukaisesti. Ei siis varmaankaan ole väärin, että olemme ystävättärien kanssa perustaneet leikkimielisesti kutsutun Bad Moms Clubin, jonka vertaistuki on äärettömän ihanaa. Voi vapaasti kertoa kun ottaa päähän, kun ei jaksa, kun on vaikeaa, tai vastaavasti kun on kivaa ja ihanaa, ja menee tosi hyvin.





Kenelläkään ei nimittäin mene jatkuvasti hyvin. Voin luvata. Ja kaikki tunteet kuuluvat tähän elämään, erityisesti vanhemmuuteen.

Voin hyvin samaistua siihen, etten ole koskaan kokenut äitiyttä vahvasti identiteetikseni, sillä mielessäni ehkä äitiys on juuri kaikkea sellaista, missä kovasti luovutaan, uhraudutaan, ja tehdään sellaisia asioita, jotka eivät ole itselleni ominaisia. Niinkun puunataan ja putsataan ja leivotaan ja parsitaan ja ollaan aina kovin, kovin pitkämielisiä, ollaan tosissaan 100% ajasta lapsen käytössä tavalla tai toisella. Mennään aina lapsi edellä kaikkeen.

Olisin hyvin voinut olla nimenomaan se äiti, joka katuu lapsiaan, jos olisin yrittänyt solahtaa sellaiseen rooliin.

Luulen että pelastukseni oli seuraava: päätin jo joskus kovin, kovin nuorena, että jos joskus kävisikin niin, että vastoin kaikkia todennäköisyyksiä hankkisin lapsia, minä en olisi se, joka uhraa kaiken ja luopuu kaikesta rakastamastaan.

Eihän siinä ole mitään järkeä.






Minä tiesin tämän jo ennen kuin esikoisemme Bella sai alkunsa. Ei minusta olisi perinteisesti käsitettäväksi hyväksi äidiksi. Siksi päätin, että otan sellaisen äidin roolin, missä parhaiten viihdyn. Jos vahvuuteni ei ole leikkiä jatkuvasti maatilaleikkiä, lähden mielelläni muksun kanssa pyöräretkelle tai rakentamaan hiekkalinnaa. Olisi varmasti tosi hienoa, jos jaksaisin valmistaa luomupöperöt aina skideille, mutta olen päättänyt, etten tunne syyllisyyttä siitä, että he välillä syövät eineksiä. On varmaan parempi, että syövät edes jotain, kun kulkevat nälkäisinä.


Koska en myöskään tiennyt vauvoista ja lapsista kauheasti ennen esikoista, päätin, että jos saan tyypin pysymään hengissä, olen voiton puolella, ja kaikki muu siihen päälle on plussaa. Toistaiseksi ollaan ihan roimasti plussan puolella.

Ehkä tässä on käynyt niin, että koskan en odottanut itseltäni suuria urotekoja ja täydellistä äitiyttä, olenkin kokenut sen erittäin antoisaksi.





En ottanut paineita siitä, millainen äiti minun kuuluisi ympäristön mielestä olla. Olin ja olen sellainen, kun hyvältä on tuntunut. En anna ulkopuolisten vaikuttaa siltä osin identiteettiini. Minähän sen määritän.

En jaksa ikuisesti ihastella jokaista hiekkakakkua, jokaista sohvallahyppyä, tai katsoa tunnin putkeen, kun lapsi haluaa esittää, miten hyvin hän seisoo yhdellä jalalla.

Luulen silti, että minunkin lapset saavat ihan hyvät lähtökohdat elämälle kaikesta tästä huolimatta. Ja onneksi hyvän vanhemmuuden määritelmä on ilmapiirin osalta muuttunut ja vapautunut 50-luvun mallista.





Omat lapset ovat aivan ihania, mutta kun juuri äsken olin viisi päivää yksin heidän kanssaan, ja pyöritin kaikkea ilman Miikaa, hyvä etten ensitöikseni lähtenyt kolmelta yöllä Miikan saapuessa kotiin yksin rannalle joogaamaan. Tein sen vasta seuraavana päivänä. Lasten kanssa jatkuva yhdessäoleminen on todella intensiivistä.

Ei se ole väärin, että äiti kaipaa omaa aikaa, omaa tilaa, omia juttuja. Ilman omia juttuja tukahtuisin ikäväksi ihmiseksi, joka en halua olla. Ihan varmasti se heijastuisi käytöksessäni koko perheeseen.

Saatan myös ottaa lasillisen roséta lounaalla, en aina käännä huomiota lapseen heti, jos hän tulee kesken minun, tai toisen aikuisen juttua kertomaan jotain (mutta kun se on juteltu, kysyn kyllä, mitä asiaa on), tai saatan sanoa, että äiti ei nyt tule askartelemaan, koska äiti menee ihan yksin lukemaan makkariin kirjaa.





Ja lisäksi, kuten tiedättekin, olen raahannut toisen lapsen vuoden verran maailman ympäri, ja molemmat talveksi Espanjaan kaikkien muiden reissujen lisäksi. Siellä ne on aina tyytyväisinä mukana menneet, vaikka joku ulkopuolinen on saattanut menoa kauhistella.


En tietysti voi tietää, millaisia heistä tulee kaiken tämän perusteella. Sen näkee sitten joskus. Kaikki ei myöskään ole vain minusta kiinni. Toistaiseksi esikoisen kanssa näyttää luottamus pelaavan enemmän kuin hyvin, ja kuopuskin vaikuttaa varsin tasapainoselta vauvalta.




Minä julistaisin kaikille äideille (ja tietysti myös iseille!), ja äidiksi haluaville seuraavaa:

Älä ota päällesi mitään pakotettua roolia. Tee omasta vanhemmuudestasi itsesi näköinen. Kaikkien ei tarvitse käydä perhekerhoissa, muskareissa ja vauva-uinneissa, sirkuskerhossa tai edes mammatreffeilllä. Jos se taas on juuri sinun juttu, juokse niissä niin paljon kun lystää. Tee teidän perheestänne ja elämästänne itsenne näköinen. Harrastakaa sellaista, mikä on teistä kaikista kivaa. Ratkaiskaa ruoka-asiat niin, ettei kukaan kärsi ja lapset pysyvät hengissä.


Älä anna muiden mielipiteiden vaikuttaa siihen, millainen sinun pitäisi olla. Sinä olet ihan hyvä juuri sellaisena kun olet.

Ja muista eritoten itsesi yksilönä. Tee niitä juttuja, mistä nautit ennen lastakin. Näe kavereita. Lue kirjoja. Käy syömässä vaikka yksin. Harrasta. Urheile. Maalaa. Matkusta. Se tekee sinulle ihan TOSI hyvää.




On ihan ok olla muutakin kuin äiti tai isä. Kun saa välillä olla ihan jotain muuta, jaksaa lastenkin kanssa paremmin.

Toivottavasti silloin ei tarvitsisi katua niitä lapsia.





PS. Olen muuten ollut Teuvo Teräväisen babysitter joskus vuonna kivi ja miekka. Ja kattokaa nyt mikä siitäkin tuli! Ei tää nyt voi kamalan huonosti mennä näinkään. ;)



Enemmän tarinoita, uusimmat jutut ja hetkiä elämästä muutenkin löydät meidän 
facebooksivuilta ja instagramista - olethan jo seurannut?


keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Júzcarin sininen smurffikylä Andalusian vuoristossa on vain 1,5h ajomatkan päässä Fuengirolasta


Pieni Júzcarin kylä on alunperin perustettu tinatuotannon takia 1700-luvulla. Vuonna 2011 se valjastettiin kansainväliseen mainostuotantoon smurffileffan tiimoilta, ja kaikki talot maalattiin siniseksi. Sen lisäksi kaikkialle tehtiin smurffiaiheisia seinämaalauksia, jopa parvekkeille laitettiin smurffihahmoja tuomaan fiilistä.







Jos kylä aiemmin oli lähinnä ympäröivän luonnon takia saapuvia vaeltajia tai pariskuntalomaa viettäviä, maalaismiljööstä viehättyviä tyyppejä täynnä, nykyään kylässä käy päivittäin noin 250 turistia ihailemassa smurffifiilistä. Kylässä itsessään on vain noin 200 asukasta.





Me olemme paluumatkalla Rondasta takaisin Fuengirolaan, ja päätämme pistäytyä Júzcarissa. Rondasta sinne on noin 25 km matka, joka pitää ajaa vielä takaisin isolle tielle, joten yhteensä koukkausta tulee noin 40 km jos matkan tekee samalla kun lähtee Fugesta Rondaan. Sekä Júzcariin, että Rondaan on yksistään matkaa ajaen noin 1,5 h Fuengirolasta.

Vuoristotie Júzcarin on todella kapea ja serpenttiinimäinen kun poikkeaa Rondaan menevältä päätieltä. En uskalla ajaa juuri 40 km/h vauhdikkaammin, ja silloinkin kieli keskellä suuta. Paikalliset sutii tietysti kovempaa, mutta sunnnuntai-iltapäivästä ei liikennettä juuri ole. Paikoittain pudotusta alas on sen verran, etten uskalla katsoa alas. Tienvarsilla päivystää lehmät, lampaat ja vuohet. Isommatkin bussit kyllä pääsee samaa reittiä perille, mutten tiedä miten niiden kanssa pystyisi tällä tiellä ohittaa.







Júzcar on ihan hauska kohde niin aikuisille kuin lapsillekin, koska kukapa meistä ei olisi pienenä smurffeja katsonut!

Henkilökohtainen lempparini oli huonon onnen Rontti, tuo kissaparka, joka aina sai nenilleen.

Osa vuoristokylän smurffikohteista on hieman elähtäneitä jo, ja kaipaisi ehkä pientä kunnostusta - kuten pieni leikkipuisto järjettömän hienoin näkymin. Kyläläiset istuvat sinisten talojensa edessä, kissojen ja koirien pyöriessä ympärillä.








Bella innostuu niistä kovin, ja hakee auton takakontista leikkelepaketin, jonka jälkeen eläimet ovat hänen ikuisia ystäviään. Ihan kilttejä ne on, eivätkä käyttäydy mitenkään aggressiivisesti.


Kylästä saisi varmaan eniten irti yöpymällä siellä yön tai pari, ja käymällä vähän patikoimassa ympäristössä. Lähistöllä löytyy paljon valkoisia vuoristokyliä ja upeaa luontoa. Viikonloppuisin siellä järjestetään vähän kaikenlaista pientä ohjelmaa.








Tällä kertaa me ehdimme hieman kierrellä kaupunkia ja fiilistella smurffihenkeä, poseerata tietysti sienitalon vierellä ja nauttia Andalusian vuoristoauringosta, kunnes matka jatkuu kotiin.


Kylä jää kuitenkin ehdottomasti vielä uudelleen käytävien listalle. Kenties ensi kerralla jäämme tänne myös yöksi.









PS. Myös Lähtöportin Mika on käynyt kyläilemässä smurffeilla, lue hänen postauksensa täältä!


Enemmän tarinoita, uusimmat jutut ja hetkiä elämästä muutenkin löydät meidän 
facebooksivuilta ja instagramista - olethan jo seurannut?

maanantai 18. helmikuuta 2019

Kävin Tauskibaarissa, ja arvatkaa mitä sieltä löytyi?


Fuengirolan tunnetuin nähtävyys suomalaisille on varmasti Tauskibaari. Sen oikea kirjoitusmuoto on muuten Tauski Bar. Maankuulun paikan historian varmasti tuntevat kaikki; sen perusti suomalainen julkkis Tauski Peltonen, joka sittemmin sai osakseen kaikenlaista julkisuutta. Baarissa on tietysti vieraillut vaikka ja kuka suomalainen julkkis. Tauski ei baaria enää omista, mutta vahvan brändinsä takia se tuskin vaihtaa nimeään koskaan.


Paikka on jo ehkä jonkinlainen suomalainen instituutio.





Etäältä siitä on helppo heittää vitsiä, ja esimerkiksi käymättä koko Fuengirolassa tai Aurinkorannikolla, koko alueelle voi antaa ihan vaan yhden paikan maineella leiman. Myös siellä käyviä ihmisiä on helppo ylenkatsoa niin kauan kun heitä ei tarvitse kohdata.


Koska nyt luonteeltani satun kiinnostumaan vähän kaikesta, myös ihmisistä ja ilmiöistä, käyn mielelläni aina paikan päällä katsomassa, mistä oikeastaan on kyse. Ihan tosi, tosi, tosi usein, mielikuvat valehtelevat.

Ihminen, jonka julkisuusmaine on jotenkin negatiivinen, saattaakin olla ihan superkiva, ja toisaalta vice versa. Paikka, jota ihmiset haukkuu, voikin olla vaikka miten mieluisa.

Ei aina, mutta useasti asioilla ja ihmisillä on kaksi puolta. Miten ne sattuu osumaan omalle kohdalle kokemuksena, riippuu niin monesta asiasta.





On ihan totta, että Fuengirolassa näkee niitäkin suomalaisia, joiden elämäntavat voisivat olla terveemmät. Toisaalta, niitä näkee Suomessakin. Enemmän täällä näkee hyvinvoivia eläkeläisiä, jotka ulkoilevat ja viettävät aktiivista elämää, tai ihan tavallisia ihmisiä kaikessa iässä elämässä tavallista arkea, vain vähän aurinkoisempaa ja lämpöisempää.


Meillä on tänne Fuengirolaan muotoutunut yhteinen ryhmä kourallisesta naisia, joiden kanssa teemme yhdessä asioita; pidämme hauskaa, treenaamme, autamme arjessa, lastenhoidossa ja puramme sydäntämme. Se on ihan kullanarvoista. Ja se tekee tästä paikasta myös niin helpon kotiutua. Sama elämäntilanne ja samantyyppiset haasteet luovat yhteisöllistä henkeä.





Viimeviikkoisen treenikerran jälkeen päädyimme yllättävän nopeasti eskaloituneen mutkan kautta Tauskibaariin. Mitä löysimme?

Ihmisiä.

Siellä oli ihan tavallisia ihmisiä. Jokaisella heistä oma tarina.

Jotkut olivat nauttineet enemmän edullista viiniä, toiset ei juuri lainkaan. Osa oli vain laulamassa ja tanssimassa. Osa viettämässä iltaa, sen sijan että jurnuttaisivat kotona yksin sohvalla katsomassa telkkaria. Samalla tavalla kuin Suomessakin.

Ylipäänsä ihmiset tuntuivat nauttivan elämästä.




Ei Tauskibaari eroa mitenkään mistä tahansa lähiöbaarista, jossa lauletaan karaokea Suomessa. Ei muuten, paitsi julkisuuskuvaltaan ja viinin hinnoiltaan, kuten kaikki paikat täällä Suomeen verrattuna. Ja lisäksi sen tiimoilta, että se on esiintynyt enemmän julkisuudessa kuin mikään muu paikka.


Jos tästä tuskin muotoutuu minulle mikään muu, kuin paikka, jossa kerran kävin laulamassa Neon 2:sen Kemiaa -biisin ja juomassa viinilasin, joillekin ihmisille se paikka on yhtä rakas, kuin minulle ne kahvilat, jotka on jo muodostuneet kantapaikoikseni ihanien mehujen ja smoothieiden takia.

Mutta mikä meistä kukaan on arvostelemaan sitä, minkä paikan kukakin omakseen valitsee? Ja miksi sille on edes tarvetta? Etäältä muiden arvostelu on aina helppoa, mutta kuvittele itsesi kävelemään sisään baariin, ja sanomaan mielipiteesi kasvokkain.

Tuomas Enbuske kirjoitti äsken kolumnissaan näin:

Kun nauramme tauskeille tai johannatukiaisille, unohdamme, että kyse on oikeista ihmisistä, joilla on sukulaisia ja lapsia. Heille nauraminen kertoo enemmän meistä muista. Ja se, mitä se kertoo minusta, ei ole kaunista.


Ehkä on vaan aika antaa ihmisten tehdä, kuten he elämällään parhaaksi katsovat sen enempää arvostelematta ja ylenkatsomatta.




Enemmän tarinoita, uusimmat jutut ja hetkiä elämästä muutenkin löydät meidän 
facebooksivuilta ja instagramista - olethan jo seurannut?




Torremolinos on kissojen kaupunki (ja raikas tuulahdus keihäsmatka-ajoista)


Purskahdin nauruun, kun tajusin ensimmäistä kertaa vasta Fuengirolassa, että totta tosissaan, Torremolinos on siis ihan tässä vieressä! Junalla pääsee parissakymmenessä minuutissa, autolla vielä nopeammin. Siitä on itseasiassa tullut myös vakkaripyöräilykohteeni, jossa käyn spandexeissa kääntymässä aina tasaisin väliajoin kippurasarvinen vauhtihirmu alla.






Torremolinoksen keskustasta en ole vielä löytänyt muuta hyvää, kuin suomalaisen Sabores Bistron, jossa söin ehkä parhaat ravintolassa syödyt blinit. Ystävämme Jussi ja Merja tekevät edelleen kotona parempia jokavuotuiselle blini-illalliselle, mutta kyllä voisi ensi vuonna ehdottaa blini-illan viettoa Torremolinoksessa.

Keskusta on näyttäytynyt jotenkin hieman sekavana, ja rakennuskanta on jostain 1970-luvulta. Ei niin kovin kaunista.

Sen sijan Torremolinoksen rantabulevardia olen pitänyt ihan ensihetkestä asti erittäin mukavana.







Sunnuntaipäivänä olen laskeutunut näköalapaikalta Miikan kanssa vaunuja kantaen jyrkähköjä portaita alas Torremolinoksen Paseo Maritimolle, eli rantabulevardille. Bella on kiukutellut melkeinpä koko päivän, ja nyt olen laatinut yksipuolisesti sopimuksen, että kiukuttelu saa loppua, tai muuten sillä on seuraamuksia. "Tää kävely on silti ihan tyhmää, miksei me voitu vaan jäädä kotiin kattomaan leffaa", kuuluu vastaus.

Vähän kiristelen hampaita ja olen kun en olisi kuullutkaan.

Ensimmäisenä Paseolla alkaa kuulumaan legendaarinen Vamos a la Playa. Uujeah, kyllä alkaa diskojytke pakostakin nostalgiahenkisesti vipattamaan jalkaa! Vauva nostaa kädet ilmaan ja alkaa hytkymään musiikin tahtiin.

That's right, put your hands up in the air, vauva!







Sateenkaarilipuilla varustettu kahvila on täynnä kaikenlaisia ihmisiä, melkeinpä vauvasta vaariin ja siltä väliltä. Toisella puolen Paseota paistattelee ihmiset ihanan näköisessä ravintolassa terassilla. Hei, meillähän on samanlaisia tuoleja varastossa odottelemassa kotona!

Kalliorykelmien päällä on taloja, joissa on varmasti huikeat maisemat kauas merelle ja koko rannalle. Kallion pienissä onkaloista hyppää esiin kissa. Ja sitten toinen! Voihan vinde, minua on vaivannut pitkään jo kova kissakuume - kuin myös koko muuta perhettä. Silittelemme näitä hetken, kunnes jatkamme matkaa.






Sitten rantakivikosta hyppää esiin ensin kaksi kissaa lisää, ja näiden lisäksi erotamme hädin tuskin kaksi punaista kissaa, jotka sulautuvat rantakivien väreihin.

Yht'äkkiä kaikki Bellan marmatus on loppunut kuin seinään, kävely ei olekaan tyhmään ja tyttö ryntäilee silittelemään eri kissoja. Useimmat niistä ovat kovin ihmisläheisiä, ja ne antavat kaikkien nätisti silittävien mieluusti tehdäkin niin.








Englantilaisrouvaa tietää kertoa, että ne yksilöt, joilta puuttuu korvasta palanen, ovat eläinlääkärin steriloimia ja rokotettuja. Rouva kaivaa muovipussistaan kanafiléennäköisiä paloja ja syöttää kissoille, ennen kuin rullaa sähkötuolillaan eteenpäin Paseota.


Taitaa kissoilla olla varsinaiset kissanpäivät täällä.


Istumme hetken rantaravintolassa ja otamme välipalaa, kunnes palaamme samaa reittiä takaisin. Tällä kertaa Bella saa siskonsa keskenjääneen lohirisoton annettavaksi kissoille. Ainakin seitsemän tulee kytikselle.







Kotimatkalla kyselen Bellalta millanen sunnuntaikävely Torremolinoksessa oli.

"No, ei se sittenkään ollut ihan tyhmä! Voidaanko me tulla uudestaankin?"








PS. Torremolinoksessa kannattaa melkeinpä panostaa rannan läheisyyteen, jossa palveluita riittää yllin kyllin. Seitsemän kilometrin rantaviivaa on kuulemma aikoinaan kuluttanut keihäsmatkalaisten lisäksi myös Ava Gardner, Marlon Brando, Grace Kelly, Orson Welles ja itse Frank Sinatrakin.

PPS. Etkö tiedä mitä on keihäsmatkat? Lue lisää täältä.



Enemmän tarinoita, uusimmat jutut ja hetkiä elämästä muutenkin löydät meidän 
facebooksivuilta ja instagramista - olethan jo seurannut?