lauantai 22. marraskuuta 2014

Sairaalakäynti Nepalissa // In the hospital in Nepal

Meidän ensimmäinen lomaosuus Nepalin Pokharassa alkoi vähän huono-onnisesti. Ensimmäisenä iltana saavuttuamme Pokharaan menimme hotellia vastapäätä olevan tarhan pihalle leikkimään. Tytär otti keinussa kovat vauhdit ja hyppäsi nurmikolle - ihan samaa mitä kotonakin leikkikentällä tehdään. Tällä kertaa tultiin alas kyynärpää edellä ja hirmuisen turvotuksen ja jonkinmoisen kivun saattelemana lähdimme käymään paikallisessa sairaalassa.







Meidät vietiin - tottakai - yksityiseen paikkaan, vaikka ensinäkemältä "vähän" epäilytti onko se sittenkään yksityissairaala. Kysyttiin monta kertaa.

Ensimmäisenä tiskillä maksettiin ilmoittautumismaksu, paikallisille 500 NPR (n. 4,3€) ja ulkomaalaisilta 1500 NPR (n. 12-13€). Nähtävissä oli siis ihan taulukot erikseen ulkomaalaisille ja paikallisille. Haluaisin nähdä kun Mehiläinen Suomessa toteuttaa saman.

Odotusaulaan käveltiin tiskiltä suoraan rakennustyömaan läpi. Koko sairaala oli yhtä suurta rakennustyömaata, eikä se suinkaan tarkoita samanlaista työmaata kuin koto-Suomessa. Lattiaa ei ollut minkäänlaista, vaan se oli pelkkää maata. Ympäriinsä roikkui sähköjohtoja, sekä ihan päitä että irrallaan olevia "liaaneja". Kukaan ei mitään suojavarusteita käyttänyt ja niin siitä työmaan läpi rakennuksen sisässä vain mentiin. Valaistus oli vähintäänkin heikohko, vähän niinkun huonosti valaistussa kellarissa olisi.

Pääsimme todennäköisesti länkkäreinä ja vielä pienen lapsen kanssa ohituskaistaa lääkärille, joka 20-30 min odottelun jälkeen kutsui huoneeseensa. Lääkärin vastaanottohuoneessa istui samanaikaisesti 3-4 potilasta läheisineen ja koko tutkimus tehtiin kaikkien kuullen ja nähden.





Seuraavaksi meidät ohjattiin röntgeniin, jossa ei kuvauksen ajaksi minkäänlaista suojavarustusta laitettu. Hoitajan ja röntgenhuoneen välissä oli tavallinen vaneriseinä. Taas käytiin kassan kautta maksamassa ja odotushuoneeseen odottelemaan.

Kuvat tuli ihan lääkärin omalle näytölle suoraan diginä, joka oli ehkä pienoinen ihme muut fasiliteetit huomioon ottaen. Kun pieni murtuma oltiin todettu pääsimme käymään sairaalan ulkopuolella sijaitsemassa apteekissa hakemassa kipsaustarpeet itse siteitä ja suojakäsineitä myöten ja takaisin sairaalaan, tällä kertaa toimenpidehuoneeseen.

Huoneessa oli kaksi hyvin vanhaa pöytää, gekkoja juoksenteli seinillä, kärpäsiä ja itikoita lenteli ja jossain nurkassa oli vanhat vedet. Onneksi meillä oli kyse vain kipsaamisesta, missä ei erityistä hygieniaa tarvita, kuten esimerkiksi haavan hoidossa tai tikkaamisessa, isommista operaatoista puhumattakaan. Toiselle penkille ilmestyi paikallinen nuorempi mies, jonka housut vedettiin kinttuun ja takapuoleen ilmestynyttä haavaa alettiin desinfioimaan.










Suomessa tuohon pienen ihmisen haaveriin oltaisiin todennäköisesti määrätty vähän tukevampi kantoside ja lepoa, mutta mennään nyt näillä. Lääkäri vaikutti kuitenkin ihan pätevältä, mitä nyt näin maallikon silmin osaa arvioida, ja teki varmasti parhaansa, kuten koko muukin henkilökunta.

Kipsi ei näytä paljoakaan menoa haittaavan, vauhti on ihan entisenlainen ja nyt useampi päivä kipsaamisen jälkeen kipsikin on kuulemma jo ihan löysä, joka viittaisi turvotuksen laskemiseen.






Voitaisiinko pyytää yhtä asiaa? Että te kaikki pitäisitte peukkuja, laittaisitte sormet ja varpaat ristiin ja tanssitte vaikka taikatansseja sen puolesta ettei meidän tarvitse täällä enää koskaan turvautua sairaalahoitoon?


//


Our little one got a fracture in her elbow by something so harmless as jumping off the swing in to the grass. The hospital was something of an adventure even if we (of course) visited a private clinic. The whole hospital was more or less a construction site although not the kind you might be used to seeing at home. We were rather lucky there was no need of sewing wounds or better yet any operational treatment. The doctor seemed to know what he was doing, judging without any proper knowledge of what doctors are supposed to know, even if the circumstances were very different compared to home. The rest of the personnel did also their best.

Bella is doing a lot better, but could we ask you to keep your thumbs up, and fingers and toes crossed so that we will never ever need to go for any reason to the hospital again?

10 kommenttia:

  1. Oh no, aika karun näköistä :(. Pidän peukut pystyssä ja toivotaan, että käsi parantuu!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No se oli kyllä aikamoinen elämys. Kiitoksia tsempistä, sitä mekin toivomme!

      Poista
  2. Tämän kertomuksen ja kokemuksen myötä sopisi olla taas tyytyväinen oman maan terveydenhuoltoon vaikka kuinka välillä kyrsiikin. Toivottavasti pääsette pian kipsistä eroon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiettyä standarditasoa kun on tottunut pitämään itsestäänselvyytenä, niin kyllä tämä on aikamoinen silmien avaaja. Kipsistä päästiin onneksi jo :)

      Poista
  3. Mielenkiintoista... huh huh. Onneksi ei tosiaan tarvinnut leikkausta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No se tästä vielä olisi puuttunut. Moinen operaatio olisi kyllä suoritettu jossain aivan muualla.

      Poista
  4. Hyvä et homma sujui näppärästi! Eikös teillä oo omat "minisairaalatarpeet" mukana just varalla, neulat, ruiskut jne pikku setti jos on tarpeen? Sellanen kantsii shopata jostain länkkärimmästä kohteesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä voiko ees puhua mistään minisairaalasta, meillä on toinen rinkka melkein puolillaan melkein kaikkea lääkettä, sidetarvetta jne. :P

      Poista
  5. Onneksi teillä oli potilaana maailman reippain Bella <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No se on kyllä melkoinen reippauden perikuva! <3 Röntgen meinasi aluksi vähän jännittää kun neiti ei halunnut nähdä luurankoa, mutta kyllä siitäkin sitten selvittiin,

      Poista

Mukavaa kun haluat kommentoida! Vastamme sinulle mahdollisimman pian. Kommentti ilahduttaa aina!