keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Paklenican luonnonpuisto - miten pitkän trekin voi tehdä ilman eväitä?

- Siis onks meillä mitään eväitä?
- No on meillä tää puolikas aski Mynthoneita.
- Ei oo hauskaa. Onko edes vettä?
- On sitä litra.


Siinäpä hyvät lähtökohdat päivän mittaiselle vaellukselle vuoristomaisemiin. Edellisenä päivänä olimme retkeilleet Plitvicessä, ihailleet superhienoa auringonlaskua Zadarissa ja nukkuneet hyvät unet aivan upeassa hotellihuoneessa meren rannalla.





En tiedä mitä siinä tapahtui, mutta vähän takki auki tuli lähdettyä tälle retkelle. Vaikea ymmärtää miten olin missannut repun pakkaamisen niin pahasti, mutta edellispäivän Plitvicen vaelluksen lukuisat lounasravintolamahdollisuudet ja leppoisa tahti ehkä hämäsivät arvioitaessa tulevaa Paklenican vaelluspäivää. Sanotaanko nyt vaikka, että vaimo on joskus ollut tyytyväisempikin pakkaamani repun sisältöön. Eväät jäivät hotellille, aurinkovoiteesta puhumattakaan. Kaiken lisäksi kävi ilmi, että informaatiokatkoksen takia meitä oli odotettu paikalle edellisenä päivänä, eikä meillä ollut tälle päivälle opasta.

Koska toisaalta oltiin selvitty myös muun muassa Himalajalta ja Uuden-Seelannin Tongariro Alpine Crossingilta hengissä, ei pienen briiffin jälkeen Paklenica tuntunut kovinkaan pahalta rastilta. Siispä matkaan.


Majatalolle ja takaisin


Reitin alkupätkällä ei voi olla törmäämättä kiipelijöihin. Paklenican upeat kalliot ovat kiipeilijöiden suosiossa, eikä suotta. Lyhyen kävelymatkan päässä parkkipaikalta löytyy seinää jokaisen kiipeilijän tarpeisiin. Oli lapsiperheitä kokeilemassa kiipeilyä, sekä skaalan toisesta päästä löytyviä elämäntapakiipeilijöitä, jotka nousujen lomassa loikoilivat riippumatoissaan muiden suorituksia seuraten. Erilaisia reittejä on lähemmäs 600, ja korkeimmat nousevat satojen metrien korkeuteen.










Palvelutkin ovat lähellä, joten puutteellinen eväsongelma ja vaimon tyytymättömyys saatiin sekin ratkaistua matkamuistomyymälän Snickers- ja isotonicvalikoimasta.


Meille oli annettu ohjeeksi seurata joenvartta kulkevaa polkua pari tuntia, niin pääsisimme majatalolle, josta voisi joko palata samaa reittiä takaisin, tai valita hieman pidemmän maisemareitin alas. Maisemat olivat suoraan sanottuna aavistuksen verran tylsät, ja tasaista polkua tallaaminen alkoi jo hieman puuduttaa. Olimme salaa hieman ilahtuneita että olimme liikkeellä keskenämme, sillä en oikein keksi mitä lisäarvoa opas olisi näistä maisemista pystynyt tarjoamaan. Reitin varrella lähinnä perhosten tanssi ja luonnon rauha ilahduttivat meitä.

Majatalolle pääsimme luvatun parin tunnin kävelyn jälkeen. Nousua meille oli siinä vaiheessa tullut n. 800 metriä. Evästauon ja pakollisen majatalonkissanrapsutuksen jälkeen heitimme repun uudelleen selkään, ja päätimme jatkaa maisemareittiä takaisin. Nousumetrejä parhaalle näköalapaikalle, josta avautuisi näkymät yli koko laakson, olisi kuulemma parisataa.












Hiukan haastavampi paluu


Kävi ilmi, että paluureitti ei olisi aivan samanlaista leppoisaa leveän polun tallaamista kuin alkumatkan pääreitti. Kapeaa polkua ja jyrkkää nousua vuoroin jalan alta liukuvien kivien päällä ja vuoroin maanpinnalla risteilevien puunjuurien yli hyppien tuntui riittävän, ja kun viimeinkin pääsimme näköalapaikalle, luvatun parinsadan metrin sijaan olimme tallanneet 600m ylöspäin. Sattuuhan noita, arviontivirheitä, jopa rangereille...

Maisemat olivat kuitenkin juuri niin upeat kuin mitä oli luvattukin, eikä näköalapaikalla ollut meidän lisäksemme ketään muita - ei tosin sillä, että puistossa muutenkaan olisi tungosta ollut.


Koko reissulla näimme korkeintaan parikymmentä muuta trekkaajaa, ja viimeiset pari tuntia kävelimme täysin keskenämme.











Mutta se paluumatka. Reilun 1400 metrin korkeudesta oli alaskin päästävä. Polku jatkui hyvän matkaa tasaisena, ja sitten se hemmetin laskeutuminen alkoi. Ja sitä kesti ja kesti. Jos oli tänne nousu ollut haastavaa kun kivet liukuivat kengän alta karkuun, niin laskeutuminen se vasta hermoja koettelikin. Laakson pohja ei tuntunut millään tulevan lähemmäs, ja laskeutumista kesti pari tuntia.

Vihdoin alkoi laakson pohjalla virtaavan joen ääni kuulua, ensin kaukaisena solinana ja sitten ihanasti lähenevänä merkkinä siitä että kohta olisimme melkein perillä.


Ja sitten monen tunnin jälkeen, reidet tutisevana olikin enää lyhyt matka kalliokiipeilijöiden ohi parkkipaikalle. 


Yltä päältä hikisinä katsoimme aavistuksen verran kateellisina muutamaa trekkaajaa, jotka olivat pulahtaneet luonnonaltaaseen vilvoittelemaan.












Paklenica tuntui aluksi hieman tylsältä, mutta pääreitiltä poikkeaminen toi koko touhuun aivan uuden vivahteen. Kilometrejä kertyi kaikkiaan 16, ja nousumetrejä 1483. Alkuvaikeuksien jälkeen päivästä jäi hyvä mieli, ja kaikesta tuskailusta huolimatta olimme tyytyväisiä että tuli valittua haastavampi paluureitti. Kiipeilylomalla tästä saisi vielä monin verroin enemmän irti. Ensi kerralla kiipeilykamojen kanssa tänne!

Tästä vielä trekin jälkeiset videofiilikset, missä käydään mm. rakentavasti läpi tuo eväiden pakkaaminen.





Paklenica pähkinänkuoressa



  1. Paklenica sijaitsee Starigradin lähellä, ja puistoon pääsee joko Starigradin tai pienemmän kylän Selinen kautta. Zadarista ajaa Paklenicaan kolme varttia, Splitistä vajaa kaksi tuntia ja Zagrebista vajaa kolme tuntia. Jos menet Selinen kautta, niin olet perillä hetki sen jälkeen kun luulet eksyneesi pienen kylän sivukaduille.

  2. Pääsyliput maksavat aikuisille 40 kunaa (n. 5€), viiden päivän pääsylippu + kiipeilylupa 120 kunaa (n. 16€). Nuoriso ja opiskelijat halvemmalla, alle 7-vuotiaat ilmaiseksi.

  3. Vaellusreittejä löytyy moneen lähtöön, ja hyvin merkattuja polkuja on lähes 200km.

  4. Kiipeilyreittivalikoima on todella laaja ja monipuolinen. Kirsikkana kakussa Anica Kuk, 700 metriin kohoava pystysuora seinä joka jo yksistään tarjoaa satoja reittejä, ja on Kroatian The kiipeilymesta. Knoppitietona vaikein reitti Brid Klina on greidattu 8a:ksi, ja sen ensinousu kesti 8 päivää.




Kroatiassa olimme VisitCroatian vieraina. Osa ohjelmasta oli järjestettyä, osan järjestimme itse. Useimmat kohteista oltiin saatu ohjelmaan mukaan omasta pyynnöstämme, jotta kävisimme kohteissa jotka muutenkin meitä kiinnostaisivat.

27 kommenttia:

  1. Parikin kertaa on tullut lähdettyä samanlaisin kevyin eväin vaeltamaan. Tosin olen itse aina kuvitellut (ehkä repun sisällöstä päätellen), että mennään tunnin, parin pikkukävelylle, mut sit on paljastunutkin, että seuralaisella onkin mielessään joku 8 tunnin vaellus ylämäkeen Tuc-keksipaketin voimin. Ihme kyllä olemme yhä naimisissa.
    Nuo maisemat näyttää kyl houkuttelevilta. Matkakuvaus ei niinkään ;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D Sellaista se on, myötä- ja vastoinkäymisissä. :) Maisemat tosissaan palkitsivat! Siksihän noita juttuja tehdään. :)

      Poista
  2. Hienot haikkausmaisemat! Yleensä ne pienet kommellukset tekevät retkistä parhaita ja Mynthonit ovat mitä oivallisinta mahan täytettä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä miekin vaimolle sanoin että kyllähän nyt Mynthoneilla pärjää!

      Poista
  3. Olipahan kiipeleijöille upeat kalliot! Eikä ylhäältä otettuken kuvien perusteella voi todeta, etteikö olisi kannattanut tuonne vaeltaa. Kuulostaa sopivalta päiväretkeltä, joskin eväät olisi kannattanut pakata reppuun ;-)

    Alastulo on varmasti tuntunut jaloissa. Tulin kerran Itävallassa kilometrin korkeuseroa suoraan alas vesien valumisreittiä pitkin. Älyttömin idea ikinä, ei todellakaan oma.:-D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se onkin jännä miten alastulo voi yllättää ylösmenoa enemmän kun tekee tollasia reittivalintoja. :D

      Poista
  4. Upeat maisemat! Ja toi eväshomma kyllä varmasti ei sillä hetkellä naurata, mutta sitten jälkikäteen jo kyllä ����

    VastaaPoista
  5. Tästä postauksesta tuli mieleen oma viimesyksyinen Saanan vaellus. Vain pikaisesti ajattelin käydä huipulla ja sieltä lyhyintä reittiä takaisin autolle mutta innostuinkin kiertämään koko tunturin mukana vain puolen litran pullo Pepsiä ja kännykässä surkea akku. Been there done that ja seuraavan kerran otan eväät mukaan..

    VastaaPoista
  6. Hienot on maisemat ja Kroatiassa on jo niin ihanan keväistäkin! Näyttää todellakin siltä, että pääpolulta poikkeaminen kannatti. Tuonne pitäisikin viedä mies kiipeilemään, ja ehkäpä itsekin voisin parit helpot reitit kavuta. Hyvä että edes lisäjuomaa löytyi matkan varrelta. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harmitti kun ei ehditty itse jäädä kiipeilemään toiseksi päiväksi. Ensi kerralla. :)

      Poista
  7. En olis päässyt kilsaakaan litran vesivarastolla :D Meillä oli Santorinilla +35 asteen helteellä reilun viiden kilsan reissulle molemmille kolmen litran camelbackit ja vielä limsapullot matkassa ja nekin tuntui loppuvan kesken. Maisemat kyllä näyttää palkitsevilta!
    Oon kyllä samaa mieltä, että alastulo on monesti haastavampaa ja enempi hermoja vievää kuin nousu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Auringonpaiste pääsee aina välillä yllättämään noilla vaelluksilla. Onneksi saatiin sentään noin kolme litraa molemmille juotavaa mukaan kaupasta, joten ei tarvinnut sillä litralla selvitä. :) Reipashenkinen trekki ollut teilläkin!

      Poista
  8. Upeita maisemia ja kivankuuloinen vaellusreitti teillä :)

    VastaaPoista
  9. Upeat maisemat! En usko, että olisin kovin tyynesti ottanut itse eväiden unohtamista, vaan olisin motkottanut asiasta koko retken. Oli varmaan pikkaisen nälkä tuon 16 kilometrin jälkeen?

    Millainen tuo Alpine Crossing oli? Haluaisin tehdä sen itsekin joskus, mutta mietin, että kestääkö kunto ja löytyykö vaellusosaamista riittävästi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi kaupasta saatiin vähän lisää eväitä - ja todellakin tuli syötyä sitten illalla ja pari oluttakin kumottua nestehukkaan!

      Tongarirolla meillä oli tosi huono mäihä kelin suhteen. Siitä kokemuksesta voi lukea täältä. Saman linkin takaa pääsee Sannan ja Lotan kertomuksiin, jotka olikin sitten vähän aurinkoisemmat. :) Pärjäät varmasti, mekin lähdettiin viisivuotiaan kanssa tuo tekemään.

      Poista
  10. Alaspäin tuleminen on oikeasti tosi raskasta, vaikka voisi luulla että se on helpompaa. Useampaa vuoren rinnettä on alaspäin tultu ja siinä vaiheessa alkaa väsymys painaa ja toivoo vaan olevansa jo perillä. Harmi tuo eväiden unohtaminen, mutta sattuuhan sitä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on juuri näin, alastulo voi olla ylösmenoa paljon rankempaa!

      Poista
  11. Itselleni on käynyt vähän samalla tavalla Islannissa, kun ajattelin, että kai siitä bussimatkan varrelta pysähdyspaikalta nyt ehtii jotain evästä ostaa. Juu ei ehtinyt. Mutta juuri Snickers on kyllä pelastanut monesta muustakin pulasta :D

    Ja tosiaan, ylös kiipeäminen onkin monesti tosi kivaa siihen laskeutumiseen verrattuna... Vierivät kivet aiheuttavat sydämentykytyksiä ja polvet on kovilla.

    Joka tapauksessa kauniin näköinen paikka! Kroatia varovasti kiinnostaa, kun olen tässä miettinyt Balkanin valloitusta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Snickers on tosi hyväksi havaittu. :D

      Kroatiasta pääsee muuten muihin ympäröiviin maihin tosi kätevästi. Se on meilläkin vähän suunnitelmissa!

      Poista
  12. Sopivaan aikaan vuodesta tuolta löytyisi tippi jos toinenkin, jos suostuu näkemään mitään luontoa hengen haukkomisen ja hikoilun keskellä.

    VastaaPoista
  13. Sillä lailla, ei sitten olla ainoita, jotka ovat eksyneet Nälkämatkat Oy:n retkelle! :D Siinä on kyllä huumori hukassa, kun verensokeri laskee ja jano yllättää, varsinkin haastavassa maastossa paahtavan auringon alla.

    Mutta todella upeisiin maisemiin pääsitte huipulla ja matkalla näytti olevan ihanan keväisen vehreätä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo ei, mutta kokemusta rikkaampana taas. :D Onneksi oli sentään kiska, mistä hakea edes vähän täydennystä. Ja maisemat palkitsivat. :)

      Poista
  14. Tuota... Eikös se majatalo tarjoillut ruokia...? Alpeilla ne tekee niin. Ei muuten, mutta tässä piakkoin ollaan ite menossa tuonne ja ollaan meinattu käyttää majatalon ruokapalveluja hyväksi...

    VastaaPoista

Mukavaa kun haluat kommentoida! Vastamme sinulle mahdollisimman pian. Kommentti ilahduttaa aina!