perjantai 30. maaliskuuta 2018

Pitkän päivän ilta ja muuttuneet suunnitelmat


Kuluneet 48 tuntia on olleet yhtä tunteiden vuoristorataa. Juuri nyt väsyttää aivan jumalattomasti. Voisin mennä seuraavaksi 48 tunniksi nukkumaan jos se olisi mahdollista, mutta eipä taida olla. 


Toissa yönä vauva piti hereillä vähän turhan paljon ja yöunet jäivät heikoksi. Se johtikin siihen, etten aamulla todellakaan näyttänyt parhaita puoliani. Olin (ja olen!) aivan läpeensä kyllästynyt toistamaan itseäni viisi kertaa jokaisesta asiasta ennen kuin esikoisella tapahtui mitään kouluun lähtemisen osalta. Tai minkään muunkaan sen puolen. Jossain vaiheessa aamua totesinkin että irtisanoudun papukaijan tehtävästä ja esikoinen saa hoitaa aamutoimensa parhaaksi katsomallaan tavalla.


Sanotaan nyt näin ettei aamusta tainnut jäädä kovinkaan hyvä mieli kummallekaan.


Alle tunti kouluun lähdöstä Miika soitti matkalla taksista sairaalaan. Koulun pihalla oli käynyt tapaturma.






Siinä vaiheessa läpi tulvahti varsinaiset itsesyytöksen tunteet - olisiko näin käynyt jos aamu oltaisiin hoidettu paremmilla mielin? Eikös jossain joku tutkimuskin sanonut, että kun on huonolla fiiliksellä, on alttiimpi tapaturmille? Hetkessä kaikki potutus aamutoimien jäyhyydestä ja huonosti nukutusta yöstä oli kuin pois pyyhkäisty. Tilalle astui huoli.


"Nämä näyttävät oudolta, odotamme kirurgin lausuntoa"



Yllättävän nopeasti olin pakanut itseni ja vauvan lähtökuntoon ja lähdimme kohti Lastenklinikkaa mekin. Siinä kun se pieni ihminen istui odotushuoneessa käsi ihan väärin päin vääntyneenä, liikkumattomana ja mustana, teki mieli purskahtaa itkuun.


Jos joskus, siinä hetkessä tunsin kaikki mahdolliset syyllisyydentunnot, mitkä vanhempana voi tuntea. 


Röntgeneistä ei suoraan osattu sanoa vamman laajuutta, joten jäimme odottamaan kirurgin vapautumista leikkauksesta. Selvää oli, että isommin oli nyt menty rikki. Kiitos hyvän lääkityksen ei kipuja kuitenkaan näyttänyt olevan.





Ei ollut kysettäkään siitä, etteikö leikkaus olisi edessä, ilman kirurginkin lausuntoa.

Vaikka vamman hoitotarve merkittiin kohtuullisen kiireelliseksi, odottelimme 8 tuntia ennen osastolle pääsyä, vielä ilman tietoa milloin leikkaukseen päästäisin.


Siinä sängyn laidalla lohduttelin pientä lasta, jota pelotti koko ajatus leikkauksesta ja nukutuksesta. Mitä sanoa lapselle, kun itse on vähintään yhtä kauhuissaan? Miten lohduttaa ettei se niin paha juttu ole, kun itsekin haluaa lähinnä vollottaa koko tilanteen kurjuutta? Miten sano että älä pelkää nukutusta, se menee hyvin, vaikka se jännittää itseäänkin?





Ja sitten yllättävän nopeasti, sänkyä kärrättiinkin jo kohti leikkaussalia. Vaikka lapsikin esittäisi urheaa, näkee pienistä silmistä helposti hädän. Vasta kun nukutuslääke vaivutti sen pienen mutta ison rakkauspakkauksen uneen, sai kyyneleet virrata pitkin omiakin poskia.



Tältä siis tuntuu esittää vanhemman roolissa urheaa, vaikka oikeasti on ihan kaikkea muuta.






Sitten ei auttanut kuin odottaa ja odottaa ja odottaa.

Noin kahden aikaan yöllä kurvasin vihdoin vauvan kanssa kotiin pitkän päivän illan jälkeen, tietäen että leikkaus oli onnistunut ja kaikki toistaiseksi hyvin, huolimatta siitä, että operaatio veny ja venyi kolminkertaiseksi oletetusta ajasta.

Olo oli väsynyt, mutta helpottunut.





Tänä pääsiäisenä meidän piti käydä metsäretkellä, brunsseilla, tehdä tarkemmat suunnitelmat kulman takana siintävää Kroatiaa varten ja lähteä vähän risteilemään. Metsäretket jää nyt ainakin välistä.

Kroatiaa on kovasti odotettu meidän kaikkien toimesta (paitsi ehkä vauvan). Selvää on, että lomasta tulee astetta kevyempi ja varmaan myöskin rennompi. Jos mennäänkin kansallispuistoihin taas tutustumaan, valitaan helpoimmat reitit. Zipline jää haaveeksi. Ei kiipeilyä ja raftingia, ainakaan esikoisen kanssa. Harmillisesti ei myöskään uintia.

Kaikesta tapahtuneesta huolimatta kiitollisuus on tunteista päällimmäinen. Että vaikka kävi pahasti, ei käynyt sitä pahemmin. Että operaatio ja nukutus meni hyvin. Ettei tämä sattunut Nepalissa, jossa sielläkin tuli murtuma ja tutustuttiin nepalilaisen sairaalan toimintaan lähemmin.

Ja siitä, että kohta on taas koko perhe kasassa ja yhtenä kappaleena kaikki.





Kirurgi kertoi muuten operaation jälkeen ettei kipsi ja ruuvit varsinaisesti estä matkustamasta.

Hassu minä. Jotenkin en ollut edes ajatellut että niin voisi olla.

6 kommenttia:

  1. Huhhuh :/. Onneksi ei käynyt kuitenkaan "pahemmin" vaikka kyllähän tuokin on jo tosi paha juttu. Mutta tärkeintä on, että käsi tulee kuntoon. Tsemppiä koko perheelle ja pikaista paranemista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jerry! Jänniä hetkiä vietettiin kun ei tiedetty miten pahasti käsi on mennyt ja saako sen kunnolla korjattua. Onneksi näyttää kuitenkin nyt siltä että siitä tulee entistä ehdampi.

      Poista
  2. Tsemppiä pikkupotilaalle ja myös vanhemmille ❤️

    VastaaPoista
  3. Tsemppiä ja paranemista toivottelee Bellalle ukki ja mummi.
    Vanhemmille jaksamista. Sellaistakin isyys ja äitiys ovat.
    Sitä tajuaa ja tietää vasta kun omakohtaisesti joutuu kokemaan.

    VastaaPoista

Mukavaa kun haluat kommentoida! Vastamme sinulle mahdollisimman pian. Kommentti ilahduttaa aina!