torstai 21. helmikuuta 2019

Huonon äidin tunnustukset ja synninpäästö sekä vinkit - myös hyville äideille


Luin hieman huolestuneena HS:n äskettäistä uutista siitä, miten osa äideistä katuu lapsiaan. Se on todella kurja juttu. Lapsen saaminen voi nimittäin olla hirveän ihana juttu. Tarkoitus ei ole mitenkään syyllistää niitä äitejä, jotka lapsiaan katuvat. Päinvastoin, haluan antaa sympatiaa sinne suuntaan täysillä, ja kertoa, että meitä muitakin 'huonoja' äitejä on.


HS:n jutussa 'Koen elämäni menneen hukkaan', kaksi aihetta tutkinutta tutkijaa, raportoivat äitien anonyymisti kerätystä palautteesta mm. näin:
Äitiyden ei koettu kuuluvan omaan identiteettiin, vaan se on peruuttamaton valinta ja rooli, joka ei tuntunut omalta. Naiset eivät identifioineet itseään äideiksi, vaikka käyttäytyivätkin ”hyvän äidin roolin mukaisesti”.





Tutkijat puhuvat jutussa paljon intensiivisestä äitiydestä, jonka pääajatuksena on se, että äidin kuuluu olla jatkuvasti ja vahvasti läsnä lapsensa elämässä, omistautua sille täysin, leikkiä taukoamatta ja vastata emotionaalisiin tarpeisiin heti ja jatkuvasti, jotta lapsi saa kaikki parhaat mahdolliset lähtökohdat elämälle. Tämä on siis se mielikuva, millaisia äitien pitäisi omasta mielestään olla, ja millainen on hyvä äiti.

Huhhuijaa. Aika kovat on vaatimukset.

Itse en todellakaan kykene tuohon yllälueteltuun, enkä missään nimessä voi siis näin ollen sanoa käyttätyväni juuri tämän hyvän äidin määritelmän mukaisesti. Ei siis varmaankaan ole väärin, että olemme ystävättärien kanssa perustaneet leikkimielisesti kutsutun Bad Moms Clubin, jonka vertaistuki on äärettömän ihanaa. Voi vapaasti kertoa kun ottaa päähän, kun ei jaksa, kun on vaikeaa, tai vastaavasti kun on kivaa ja ihanaa, ja menee tosi hyvin.





Kenelläkään ei nimittäin mene jatkuvasti hyvin. Voin luvata. Ja kaikki tunteet kuuluvat tähän elämään, erityisesti vanhemmuuteen.

Voin hyvin samaistua siihen, etten ole koskaan kokenut äitiyttä vahvasti identiteetikseni, sillä mielessäni ehkä äitiys on juuri kaikkea sellaista, missä kovasti luovutaan, uhraudutaan, ja tehdään sellaisia asioita, jotka eivät ole itselleni ominaisia. Niinkun puunataan ja putsataan ja leivotaan ja parsitaan ja ollaan aina kovin, kovin pitkämielisiä, ollaan tosissaan 100% ajasta lapsen käytössä tavalla tai toisella. Mennään aina lapsi edellä kaikkeen.

Olisin hyvin voinut olla nimenomaan se äiti, joka katuu lapsiaan, jos olisin yrittänyt solahtaa sellaiseen rooliin.

Luulen että pelastukseni oli seuraava: päätin jo joskus kovin, kovin nuorena, että jos joskus kävisikin niin, että vastoin kaikkia todennäköisyyksiä hankkisin lapsia, minä en olisi se, joka uhraa kaiken ja luopuu kaikesta rakastamastaan.

Eihän siinä ole mitään järkeä.






Minä tiesin tämän jo ennen kuin esikoisemme Bella sai alkunsa. Ei minusta olisi perinteisesti käsitettäväksi hyväksi äidiksi. Siksi päätin, että otan sellaisen äidin roolin, missä parhaiten viihdyn. Jos vahvuuteni ei ole leikkiä jatkuvasti maatilaleikkiä, lähden mielelläni muksun kanssa pyöräretkelle tai rakentamaan hiekkalinnaa. Olisi varmasti tosi hienoa, jos jaksaisin valmistaa luomupöperöt aina skideille, mutta olen päättänyt, etten tunne syyllisyyttä siitä, että he välillä syövät eineksiä. On varmaan parempi, että syövät edes jotain, kun kulkevat nälkäisinä.


Koska en myöskään tiennyt vauvoista ja lapsista kauheasti ennen esikoista, päätin, että jos saan tyypin pysymään hengissä, olen voiton puolella, ja kaikki muu siihen päälle on plussaa. Toistaiseksi ollaan ihan roimasti plussan puolella.

Ehkä tässä on käynyt niin, että koskan en odottanut itseltäni suuria urotekoja ja täydellistä äitiyttä, olenkin kokenut sen erittäin antoisaksi.





En ottanut paineita siitä, millainen äiti minun kuuluisi ympäristön mielestä olla. Olin ja olen sellainen, kun hyvältä on tuntunut. En anna ulkopuolisten vaikuttaa siltä osin identiteettiini. Minähän sen määritän.

En jaksa ikuisesti ihastella jokaista hiekkakakkua, jokaista sohvallahyppyä, tai katsoa tunnin putkeen, kun lapsi haluaa esittää, miten hyvin hän seisoo yhdellä jalalla.

Luulen silti, että minunkin lapset saavat ihan hyvät lähtökohdat elämälle kaikesta tästä huolimatta. Ja onneksi hyvän vanhemmuuden määritelmä on ilmapiirin osalta muuttunut ja vapautunut 50-luvun mallista.





Omat lapset ovat aivan ihania, mutta kun juuri äsken olin viisi päivää yksin heidän kanssaan, ja pyöritin kaikkea ilman Miikaa, hyvä etten ensitöikseni lähtenyt kolmelta yöllä Miikan saapuessa kotiin yksin rannalle joogaamaan. Tein sen vasta seuraavana päivänä. Lasten kanssa jatkuva yhdessäoleminen on todella intensiivistä.

Ei se ole väärin, että äiti kaipaa omaa aikaa, omaa tilaa, omia juttuja. Ilman omia juttuja tukahtuisin ikäväksi ihmiseksi, joka en halua olla. Ihan varmasti se heijastuisi käytöksessäni koko perheeseen.

Saatan myös ottaa lasillisen roséta lounaalla, en aina käännä huomiota lapseen heti, jos hän tulee kesken minun, tai toisen aikuisen juttua kertomaan jotain (mutta kun se on juteltu, kysyn kyllä, mitä asiaa on), tai saatan sanoa, että äiti ei nyt tule askartelemaan, koska äiti menee ihan yksin lukemaan makkariin kirjaa.





Ja lisäksi, kuten tiedättekin, olen raahannut toisen lapsen vuoden verran maailman ympäri, ja molemmat talveksi Espanjaan kaikkien muiden reissujen lisäksi. Siellä ne on aina tyytyväisinä mukana menneet, vaikka joku ulkopuolinen on saattanut menoa kauhistella.


En tietysti voi tietää, millaisia heistä tulee kaiken tämän perusteella. Sen näkee sitten joskus. Kaikki ei myöskään ole vain minusta kiinni. Toistaiseksi esikoisen kanssa näyttää luottamus pelaavan enemmän kuin hyvin, ja kuopuskin vaikuttaa varsin tasapainoselta vauvalta.




Minä julistaisin kaikille äideille (ja tietysti myös iseille!), ja äidiksi haluaville seuraavaa:

Älä ota päällesi mitään pakotettua roolia. Tee omasta vanhemmuudestasi itsesi näköinen. Kaikkien ei tarvitse käydä perhekerhoissa, muskareissa ja vauva-uinneissa, sirkuskerhossa tai edes mammatreffeilllä. Jos se taas on juuri sinun juttu, juokse niissä niin paljon kun lystää. Tee teidän perheestänne ja elämästänne itsenne näköinen. Harrastakaa sellaista, mikä on teistä kaikista kivaa. Ratkaiskaa ruoka-asiat niin, ettei kukaan kärsi ja lapset pysyvät hengissä.


Älä anna muiden mielipiteiden vaikuttaa siihen, millainen sinun pitäisi olla. Sinä olet ihan hyvä juuri sellaisena kun olet.

Ja muista eritoten itsesi yksilönä. Tee niitä juttuja, mistä nautit ennen lastakin. Näe kavereita. Lue kirjoja. Käy syömässä vaikka yksin. Harrasta. Urheile. Maalaa. Matkusta. Se tekee sinulle ihan TOSI hyvää.




On ihan ok olla muutakin kuin äiti tai isä. Kun saa välillä olla ihan jotain muuta, jaksaa lastenkin kanssa paremmin.

Toivottavasti silloin ei tarvitsisi katua niitä lapsia.





PS. Olen muuten ollut Teuvo Teräväisen babysitter joskus vuonna kivi ja miekka. Ja kattokaa nyt mikä siitäkin tuli! Ei tää nyt voi kamalan huonosti mennä näinkään. ;)



Enemmän tarinoita, uusimmat jutut ja hetkiä elämästä muutenkin löydät meidän 
facebooksivuilta ja instagramista - olethan jo seurannut?


4 kommenttia:

  1. Kun muistelen erästä lapsenvahtikeikkaa "ihan pari" vuotta sitten... Ei lapsenkasvatus tuolla tyylillä ihan pieleen ollut ainakaan siinä vaiheessa mennyt. Seuraani luotettiin pieni ihmistaimi, jonka kanssa saattoi sujuvasti keskustella, edetä suunnitellun (ja lapselle kommunikoidun) aikataulutuksen mukaan ja puuhastella mukavasti. Keskustelua tuli kyllä käytyä ja suunnitelmat sekä toimintatavat selitetty. Toki asiallisiin kysymyksiin annetaan asiallinen vastaus, lapsellekin. Kumpikin osapuoli saattoi jopa selvitä ilman traumoja.

    VastaaPoista
  2. Aamen. Kiitos Bad Moms Clubin vertaistuesta ja tästä hienosta postauksesta!

    VastaaPoista

Mukavaa kun haluat kommentoida! Vastamme sinulle mahdollisimman pian. Kommentti ilahduttaa aina!