torstai 23. helmikuuta 2017

"Uhrasin kaiken sinun takiasi" - eli miksi matkustan lapsen kanssa


Bellan ollessa 5 kuukautta vanha, pakkasimme rinkkojamme ensimmäistä kertaa yhteistä matkaa varten. Määränpäänä oli Bangkok, Koh Tao ja Indonesian Bali, Ubud ja Lombok kuukauden verran. Bellalle mukaan pakattiin oman telttasängyn lisäksi aurinkosuoja-asu, äidinmaitokorviketta, kertakäyttöpusssituttipullo ja kantoliina. 

Minkäänlaisilla rattailla ei näissä kohteissa olisi tehnyt mitään kuitenkaan. Eikä turvakaukalolla.






Ennen matkaa eksyin jollekin keskustelufoorumille kyselemään tietäisikö kukaan löytyykö Koh Taolta vaippoja, vai pitäisikö raahata mantereelta mukaan.


"Pitääkö lapsen kanssa lähteä minnekään,
miksei vauva-ajasta vain voi nauttia kotona?", oli vastaus.
Siitä asiasta en ollut pyytänyt mielipidettä.



Kun lähdimme maailmanympärimatkalle, joku ihmetteli miksi me nyt lapsen kanssa sinne lähdetään. Eihän se siitä mitään kuitenkaan muistaa. Muistaa tai ei, lähdimme sinne meidän aikuisten takia, emme lapsen. Uskon sen sijan kyllä että se opetti ja muokkasi myös Bellaa ja hänen sielunmaisemaansa paljon, vaikkei siitä täysin kirkkaita muistikuvia aikuisiälle jäisikään.






Joskus kuulee vanhempien melkein kilvoittelevan siitä kuka uhraa lastensa eteen eniten.

Milloin joku ei ole koskaan juonut alkoholia lapsensa nähden, milloin on jätetty kaikki omat harrastukset pimentoon, milloin lasta ei voida missään nimessä jättää hoitoon vaikka ikää olisi jo vuosi tai parikin. Myös matkustamisesta luovutaan, ehkä sen pelossa miten siellä pärjää, ehkä sen takia että jostain syystä monien mielestä vauvan ja lapsen kanssa ei vaan kuulua lähteä minnekään.


On uhrattu kaikki lapsen takia.

En halua olla se joka miettii luopuneensa itselleen tärkeistä asioista, pahimmillaan syyttää myöhemmin lasta siitä ettei tullut tehtyä niitä asioita mitä halusi koska muksu. En vaikka vähän, tai vähän enemmänkin, etukäteen joskus pelottaisi.







Näin jälkikäteen ihmettelen ehkä vähän meidän rohkeutta aloittaa vauvan kanssa matkailu reppureissusta Aasiaan. JOS lapsi ei olisikaan ollut reissuhenkinen yhtään, olisi voinut olla nauru kaukana. Siellä se pieni ihminen kuitenkin istui yöbussissa ihailemassa maisemia, matkusti yölennot nukkuen, tuktukeilla ongelmitta, nautti hiekkarannoista ja lämmöstä ja hurmasi Lombokin hotellin tyypit, joita muuten kävimme tapaamassa kun vietimme 1,5kk maailmanympärimatkalla Indonesiassa. Muistivatkin meidät kaikki.


Toisaalta kiittelen meitä siitä rohkeudesta, sillä se todisti sen ettei meille tärkeää asiaa tarvinnut hylätä. Ja että jos vauvan kanssa pärjää näissä paikoissa, sen kanssa pärjää vähän missä tahansa, vähän helpommassakin kohteessa. Aina löytyy vaippoja, korviketta, ravintola joka muussaa perunaa, mangoa tai banaania, paikka minne laskea päänsä tyynylle. Ja apua saa kun pyytää.






Olin helpottunut kun tajusin ettei meidän tarvitse jättää meille tärkeää asiaa, vaan voisimme edelleen tehdä niitä asioita mistä nautimme. Ettei se vauva sittenkään muuttanut elämää sellaiseksi missä pitää uhrata kaikki.






Kuten moni muukin lapsiaan ympäri maailmaa raahaavat, myös me olemme saaneet kuulla että se on turhaa, pahimmillaan haitaksi lapsille.


Olen siitä täysin eri mieltä. Tosiasiassa se lapsikin saattaa nauttia maailman näkemisestä.


Kaikki mitä ihmisinä koemme, vaikuttaa meihin. Se vaikuttaa siihen miten suhtaudumme muihin, itseemme, luontoon, kulttuureihin, maailmaan. Se vaikuttaa siihen miten näemme elämän ja mistä näkökulmasta asioita katsomme. Sitä tarvitaan tässä maailmassa ja maailmantilanteessa yhä enemmän. On vaikea asettua toisen saappaisiin jos ei ole koskaan käynyt kotikuntansa ulkopuolella. Eikä ehkä all-inclusive resortissa makaaminenkaan muualla maailmassa paljoa auta näkökulmien laajentamiseen.

Siksi me haluamme viedä Bellaa näkemään mitä muualla maailmassa on, niiden resorttien lisäksi.

Meistä molemmat myös uskoo siihen ettei maailma tunnu mahdottoman isolta ja pelottavalta kun joskus on aika nähdä sitä omin avuin, kuka tietää, ehkä hakeutua sinne työn tai harrastusten perässä.







Aina välillä kun sitä kuljettaa lastansa ympäri maailmaa herraties minkälaisiin paikkoihin sitä mietii koko homman järkevyyttä. Sitten sitä muistaa ettei halua miettiä myöhemmin elämässään mitä kaikkea jäi tekemättä ja pahimmillaan syyttä lastansa siitä.


Kun se jälkikasvu eräänäkin aamuna istuu kotona 
yltäkylläisen aamiaispöydän äärellä kanssasi ja sanoo:
 "Äiskä, ne lapset siellä fijiläisessä kylässä.
 Niillä ei tainnut olla paljoa leluja. 
Onkohan niillä vielä ne lelut mitkä annoin niille?", 
silloin tiedät että se kaikki oli sen arvoista.






Kirjoittaja on esittänyt tässä postauksessa täysin omia mielipiteitään, ilman mitään tieteellistä faktaa 
ja on sitä mieltä että erityisesti makuasioista kannattaa kiistellä sillä faktoista kiistely on typerää. Sana on vapaa.