torstai 31. tammikuuta 2019

Jäi sielu seilaamaan välille Helsinki-Malaga - elämää kahden kodin välillä


Kun ensimmäisen viikon aikana Espanjaan saavuttua hain Bellaa iltapäivisin koululta, ei ollut ennenkuulumatonta, että lapset olivat kerääntyneet laulamaan päivän päätteeksi hieman muunneltua versiota Jaakko Löytyn laulusta Helsinki-Dakar. Hennot lapsiäänet kajauttivat kitaran säestyksellä ilmoille surumielistä laulua;

"Jos kotiin löytäisinkin, jää sielu seilaamaan välille Helsinki-Malaga".





Se itketti vähän ensikerrasta alkaen.

Vanhempana sitä ajattelee asioita yleensä ensin aina lastensa kautta. Että jos teen näin, mikä sen vaikutus on lapseen? Meneekö jokin asia pilalle korjaamattomasti, vai olisiko se jopa etu tehdä näin?

Laulelu sykähdytti syvältä, koska laulajina olivat lapset, joiden vanhemmat ovat päättäneet viedä lapsen pidemmäksi aikaa, tai ihan kokonaan pois synnyinmaasta. Kouluikäinen on jo ehtinyt solmimaan ystävyyssuhteita, jopa vuosia kestäneitä. Joillekin lapsille rutiinit ja yksi tukikohta kodin muodossa voivat olla äärettömän tärkeitä.

Ja nyt ne istui siellä laulamassa, miten sielu on jäänyt seilaamaan Helsingin ja Malagan välille.

*niisk*






Olin ajatellut kirjoittaa jonkinlaisen vertailupostauksen Fugelaiffista ja Suomesta.


Tajusin kuitenkin Helsingissä kävellessä, ettei niitä kannata vertailla. Molemmissa on puolensa ja puolensa. Ne ovat kaksi eri paikkaa ja maailmaa, jossa toimii erilaiset lainalaisuudet. Kaupassakäynti maksaa enemmän Suomessa kuin Espanjassa, niin melkein kaikki muukin kyllä. Tuoreita hedelmiä ja kasviksia on heikommin saatavilla, eikä ne maistu yhtä hyviltäkään.

Toisaalta, Suomessa on hirveästi verorahoilla maksettuja palveluita.

Maantieteellisestä syystä johtuen ilmanala on täysin erilainen, ja niiden suora vertaaminen olisi vain vähän hölmöä. Tottakai aurinkoa on enemmän Espanjassa.








Minä en välttämättä tarvitse hiekkarantoja ja palmuja, mutta huomaan, että energiatasot on ihan erilaisella mallilla nyt kun talvi on pääasiassa vietetty Espanjan auringon alla. Valo, aurinko ja lämpö on kyllä tehnyt ihmiselle hyvää.


Puutalobabyn Kristan kanssa juttelimme eräälläkin leffakäynnillä siitä, miten hänestä tuntuu, että lähtö on joka kerta vaikeaa. Se koski sekä lähtöä Fuengirolaan, että sieltä Helsinkiin.

Ennen kuin lähdimme suomivisiitille, tuntui sisällä todella pahalta. Angstailin viikoja etukäteen. En olisi halunnut millään lähteä. Pelkäsin ehkä eniten sitä, että Suomen talvi ja pimeys imee kaiken sen energian, minkä olen kerännyt Espanjassa.





Suomeen saavuttua olo oli kuitenkin kuin kotona olisi - vaikka kotia meillä ei siellä tällä hetkellä ole sen varsinaisessa merkityksessä. Elämä jatkui lähes siitä mihin se lähtiessä jäi. Valkoinen maisema ja välillä pilkahtanut aurinko riitti siihen, etteivät akut päässeet tyhjentymään. Itse asiassa, oli jopa mukavaa.

Ystävät, juhlat, lounaat, kahvittelut ja kaikki mukavat asiat ei varsinaisesti haitanneet.







Suomesta lähtiessä taas tänne Fuengirolaan tuntui melkein yhtä pahalta. Lähinnä se, että keli oli sillä tasolla että naamaan sattui, tuntui helpottavan lähtöä aurinkoon. Sinne, mikä tällä hetkellä on koti.






Todennäköistä on, että kuulen tuon laulun lasten laulamana taas jokin iltapäivä, kun on aika hakea Bella kotiin koulusta. Nyt sanojen merkityksen kokee ehkä hieman syvemmin.


Tällä hetkellä tuntuu siltä, että sielu seilaa väliä Helsinki-Malaga, ja meillä on kaksi kotia sydämessä.







Enemmän tarinoita, uusimmat jutut ja hetkiä elämästä muutenkin löydät meidän facebooksivuilta ja instagramista - olethan jo seurannut?

maanantai 28. tammikuuta 2019

Palaset loksahtelevat paikoilleen, eikä se ole pelkästään onnea



Saavuimme eilen takaisin Fuengirolaan yhdentoista päivän suomivierailun jälkeen. Ja se oli kuulkaa hyvä vierailu se. Kävelin Helsingissä meidän suomikeikalla tuttua reittiä Diakoniaopiston sisäpihan läpi Kallioon. Hiki virtasi niskassa kun työnsin vaunuja puoliksi jäätynyttä perunapeltoa, puoliksi sulanutta sohjoa pitkin. Seinässä sisäänajoportin luona on ollut jo vuosikausia hieno teos.

"Asioilla on tapana järjestyä."




Se sama teos lohdutti minua monasti, kun kuljetin Bellaa tarhaan tätä reittiä, henkihieverissä, ehtiäkseni tarhasta juoksujalkaa päivän ensimmäiseen palaveriin toimistolle, jouduttamaan vastuullani olevia asioita, ehkä tapaamaan yhteistyökumppania, ja mietin että mitenköhän tästä rumbasta taas selvitään. Että tätäkö tämä elämä on, selviämistä aamuista, päivistä, illoista?

Teos oli vähän niinkuin kalliomaalaus toteemieläimestäni. Se muistutti minua siitä, että on olemassa oman elämän zen jossain johon samaistun.

Jos ei muuta, sen elämä ainakin on osoittanut, että asioilla on todellakin tapana järjestyä, aina jollain tapaa. Vaikka itse haluaisi pysähtyä, elämä rullaa eteenpäin, aurinko nousee ja se laskee joka päivä, ja sinä aikana asioita ehtii tapahtua.





Meidän elämä taas, se on juuri nyt ehkä hieman epävakaata, ja näyttää varmasti aikamoiselta tempoilulta ulospäin. Suomessa ei ole varsinaisesti kotia, Espanjassakin vain huhtikuun loppuun asti. Bellan kouluasiat eivät ole ihan suoraviivaisia, ja työelämäkin tuntuu olevan jatkuvaa muutosta.

Ei se huono asia aina ole, mutta välillä tuntuu siltä, että asioita tapahtuu niin paljon, että välillä hengästyttää.


Muistuttelen myös itselleni siitä, että itse olemme tätä halunneet ja tämän valinneet - ja että olemme tilanteeseen tyytyväisiä. Ihmeen vähän mikään asia ahdistaa tai huolettaa kovasti.




Olisimme myös voineet jatkaa annetulla polulla, maksella asuntolainaa ja tehdä kahdeksasta neljään joka päivä tarha- ja koulunvientien ja -noutojen ohella, juosta harrastuksissa, tilata se sama setti kauppakasseja joka viikko kotiintoimituksella ettei tarvitse rämpiä marraskuun pimeässä itse ja elää sitä sellaista vakaata ja tuttua elämää.

Joku muu saattaisi olla kauhuissaan siitä, ettei asuntoa ole tiedossa kolmen kuukauden päästä kahden lapsen kanssa, erityisesti Helsingin vuokramarkkinoita ajatellen, ja seuraavaksi talveksikin pitäisi jostain löytää joku koti Espanjaan, jos asiat menevät kuten olemme tässä vaiheessa ajatelleet.





Sitten taas, kun on oikeastaan kaksi kertaa hypännyt tuntemattomaan, tietää, että asioilla tosissaan on tapana järjestyä. Jos maailmanympärimatkan vuoden alussa oli tasan lentoliput Nepaliin ja kaksi hotelliyötä varattuna, ei tämä tunnu edes erityisen jännittävältä. Että ihan kolmen kuukautta vielä tietää, missä tullaan asumaan! Sehän on paljon!

Laakereille ei ehkä kannata jäädä lepäämään ja ajatella että kyllä tämä tästä suttaantuu, mutta kun avaa suunsa tarpeeksi usein, tarpeeksi monessa paikassa ja tilanteessa, etsii aktiivisesti keinoja ja ratkaisuja, kyselee ympäriinsä, jossain vaiheessa vyyhti alkaa pikkuhiljaa selviämään. Vielä ei ole tullut vastaan asiaa, joka ei jotenkin päin olisi lutviutunut.




Enimmäkseen ihmiset nimittäin ovat hyväntahtoisia, ja haluavat auttaa toisiaan. Niinhän mekin mielellään teemme muille, jos voimme.

Jos meille löytyi maailmanympärimatkalla koti useammaksi viikoksi Sydneystä sekä Cairnsista Australiassa muiden suomalaisten avulla, löytyi se nyt meidän visiitillä myös Suomesta kun palaamme takaisin. Lisäksi monta uutta projektia lähti käyntiin. Kouluhommiinkin tuli selkeyttä. Tiedättekö, kun tuntuu, että nyt kertakaikkiaan vaan kaikki asiat menee jotenkin putkeen? Tuntui siltä että palapelin palikat sanoivat nyt hetkeksi aikaa klik-klik-klik.  Se on hieno tunne.


Kyllä se niin vaan on. Asioilla on tapana järjestyä.







Enemmän tarinoita, uusimmat jutut ja hetkiä elämästä muutenkin löydät meidän facebooksivuilta ja instagramista
- olethan jo seurannut?

maanantai 21. tammikuuta 2019

Kaksi nappia, jotka aiheuttivat kaaoksen


Tervetuloa Suomeen! Meillä on ollut varsin ihanaa jo nyt ensimmäinen puolikas Suomen visiitistämme. Angstailin etukäteen ihan hirveästi tätä. Tuntui itseasiassa ihan kamalalta tulla käymään Suomessa, ja vielä niin pitkäksi aikaa. Siitäkin huolimatta, että oli tiedossa kaikkea todella hauskaa, ja saa nähdä itselleen rakkaita ihmisiä.

En ole osannut paikantaa vielä mistä se johtuu - olenko niin kotiutunut jo Fugeen, vai onko siirtymät se haastava osa? En varsinaisesti rakasta pelkästään rantaa ja palmupuita, vaikka myös niitä, sillä lumikin on minulle ihan mieluisaa, joten siitä se ei voi johtua.






Suomi on antanut parastaan. Talvipäivät ovat olleet kirpakoita, mutta aurinkoisia. On ollut vallan ihanaa käyttää vauvaa ensikertaa pulkassa ulkona ja vähän mäenlaskussakin, ja hengittää todella raikasta talvi-ilmaa. Laskea vähän mäkeä itsekin, hengitellä ulkona höyryä ja tuntea narskuva lumi talvisaappaiden alla.

Vauvakin on ensishokkinsa jälkeen ollut ihan tyytyväinen hommaan.






Olen melkein miettinyt, miksi edes talvehdimme Espanjassa. Ajatus varmasti olisi erilainen, jos olisi kärsinyt marraskuun harmaata ja pimeää, nähneet aurinkoa hädin tuskin 12 tunnin verran. Ja sehän se syy olikin lähteä, ettei niin tarvitsisi tänä talvena tehdä.

Ainakin tältä osin voi todeta 'mission accomplished'.


Minua on kovin hymyilyttänyt, ja olenkin kävellut varmasti hieman idioottimainen virne kasvoillani ympäri kaupunkia. Harmaa ja musta ihmismassa ei ole vastannut yhtä aurinkoisesti takaisin julkisissa kulkuvälineissä.





Ja siitä puheen ollen;

tänään istuin bussissa, siinä keskiosassa, missä on lastenvaunujen paikka. Bianca nukkui sikeästi lämpimiin pakattuna, minä istuin Bellan kanssa siinä kääntöistuimilla. Hassuteltiin siinä vähän, hyllyteltiin toistemme tuplaleukoja vuorotellen ja vähän kutiteltiin kainalosta.

Heti siinä yläpuolella istui kaksi vanhempaa rouvaa peräkanaa, katselivat vain hieman paheksuen meidän hötkyilyä. Ruotsiksi puhuimme keskenään, tietysti.

Jotta paremmin näkisimme toistemme kasvot, olin kääntynyt sivuttain, ja nojasin selällä taaksepäin, takaraivo ikkunaan.

Bussi otti pysähtyäkseen pysäkillä, stop-merkki kun paloi punaista. Kukaan ei kuitenkaan jäänyt pois, mutten kiinnittänyt siihen oikeastaan huomiota, ennen kuin kuski huusi kovaan ääneen edestä:

"Älkää painako niitä stop-nappuloita siellä turhaan, jos ette aio jäädä pois!"

Ensimmäinen reaktioni (kuin myös rouvien) oli katsoa, olisiko Bella vahingossa osunut tolpassa olevaan nappulaa.

Ei ollut.

Sitten käännyyin katsomaan selkäni taakse, ja huomasin, että olin paksussa talvitakissani todennäköisesti nojannut sekä stop-nappiin, että lastenvaununappiin huomaamattani siinä viihdyttäessäni itseäni ja esikoista.





Sen huomasi myös rouvat, jotka alkoivat sättimään meitä kovaan ääneen yhtä aikaa.

"Ei saa turhaan painaa stop-nappia!"
"Tulee turhaan kylmää ilmaa sisään, älä turhaan niitä paina!"
"Ei tarvitse bussin turhaan pysähdellä, katso vähän mitä teet!"

...ja tätä jatkui varmaankin noin seuraavat 5 minuuttia, ennen kuin toinen rouvista jäi pois. Ja siinä vaiheessa hän yritti englanniksi sönkätä "now I press button because I get off!"

Sittemmin vaihdoimme vielä istumajärjestystä antaessamme tilaa toisille vaunuille. Poisjäädessään toinenkin rouva mielenosoituksellisesti teki tilaa itselleen oven eteen niin, etten mahtunut pitämään vaunuista kiinni.





Että se saattaakin pistää harmittamaan, jos joku vahingossa painaa stop-nappia kauniina sunnuntaipäivänä siinä lapsensa kanssa hassutellessa, ja vielä ruotsiksi.


Tervetuloa Suomeen.

maanantai 14. tammikuuta 2019

Päivä matkabloggaajan kanssa: karaokea ja kaurapuuroa - arkea Fuengirolassa


Kun vietimme vuoden maailmanympärimatkaa, blogeissa kiersi hauska haaste kertoa omasta päivästä sellaisena kuin se on. Vähän ikäänkuin saisi kurkata blogin kulisseihin. Kirjoitin inhorealistisen jutun siitä, millaista on matkata maailman ympäri, elää ihania hetkiä, mutta samalla sitä rasittavaa matkantekoelämää lentokentillä ja alumiinituubeissa, pahimmillaan hieman dagen efter. Koska matkailussa ei kahta samanlaista päivää yleensä ole, kuvailin samaan syssyyn kaksi päivää.

Ja niin ajattelin tehdä nytkin.




Fugelaiffi on osoittanut, että nämä päivät ovat harvoin ihan samanlaisia. Sitten on enemmän samanlaisia ja vähän vähemmän samanlaisia päiviä.

Mutta tässäpä teille kaksi päivää meidän arkea - joskin enemmän tapahtumarikasta sellaista - täällä Fuengirolassa.


Päivä 1, torstai: Kaurapuuroa



07:42

Bella on herännyt omassa huoneessaan, ja pitää sen verran ääntä että minäkin herään. Toisaalta, en yleensä herää aamulla ääniin jos väsyttää, joten olen ilmeisesti nukkunut tarpeeksi, sillä olo on ihan virkeä. Nousen, ja vedän juoksutrikoot päälle, syön banaanin ja juon vähän vettä, ja katoan ovesta ulos.






08:04

Fuengirolan rantabulevardi on aamuisin kovin tyhjä näin talviaikaan. Rakastan juosta siellä aamulla samaan aikaan kun aurinko nousee hiljalleen ja värjää taivaanrantaa mielettömän hienoilla väreillä. Pysähdyn ottamaan kuvia 'sormipatsaan' luona, missä joku pt treenaa asiakkaansa kanssa rannalla kahvakuulilla. Minä jatkan treenipaikkalleni tekemään lihaskunto-osuuden, kunnes juoksen takaisin kotiin.

Tuntuu ihanalta paitsi jaksaa pari kertaa viikossa nousta treenaamaan heti aamusta, myös saada samalla nauttia näistä maisemista ja fiiliksestä. Välillä jään vielä hetkeksi venyttelemään paljain jaloin hiekalle. On kovin rentouttavaa ja rauhoittavaa tuntea silkkinen hiekka varpaiden välissä.


08:40

Bianca herää omasta huoneestaan samalla sekunnilla kun avaan oven lenkin jälkeen, joten pääsen heti halaamaan perheen pienimmälle hyvät huomenet. Vaihdan vaipan, ja huudan Bellan vahtimaan siksi aikaa siskoaan kun minä teen aamiaisen. Miika on jo hetken aikaa ollut puhelinpalaverissa Suomeen.

Eloveena maistuu täälläkin kaikille (olen oikeasti TOSI hyvä keittämään puuroa), ja aamiaisen jälkeen Miika lähtee viemään Bellaa kouluun pikaisesti. Minä menen ottamaaan suihkun Biancan kanssa, jotta saadaan päivä käyntiin.





10:00

Kerran viikossa kotona käyvä siivoojamme saapuu, ja aloittaa hommat. Se on muuten ihana helpotus arkeen! Minä olen vielä pyyhkeen kanssa "vähän vaiheessa", mutta hän aloittaa muualta. Laitan itseäni vauhdilla valmiiksi, niin päästään Biancan kanssa pois jaloista pyörimästä.




11:15

Lähden vihdoin vauvan kanssa selviytymään autotalliin. Paikasta tulee mieleen lähinnä kauhuelokuva, ja päässä soi aina joku kamala musa kun menen sinne. Lisäksi lastenvaunut on kohtuullisen vaikea saada alas - näissä jutuissa esteettömyyttä ei todellakaan ole ajateltu, vaikka kaupungissa muuten erinomaisesti.




Huomaan hetkeä ennen lähtöä, että ajokortti puuttuu puhelimen korttitaskusta.

Lähdemme Biancan kanssa kaksin kohti Mijas Costan El Corte Ingles -tavarataloa katsomaan löytyisikö alennusmyynneistä, eli rebajasista, minulle joku siistimpi paita sekä kengät rikkimenneiden tilalle.


12:20

Vauva on nukahtanut vaunuihinsa, minä olen vaatekasan kanssa sovituskopissa. Valikoima ei puhuttele täällä erityisesti. Löydän kuin löydänkin keltaisen cashmerevillapaidan, sekä tennarit. Kiertelyn ja ostosten jälkeen käyn Lorena Caféssa lounaalla. Kananmunasta, lohesta ja perunasta koottu Nordic Salad ja Detox Mediterrano -mehu tekevät terää.

Olimme sopineet Sarikoon Sarin kanssa lounastreffit, mutta Whatsapp -viestittelyjen jälkeen käy ilmi, että Sari on noin 2,5 km päässä olevassa toisessa Lorena Caféssa. Treffit jää tekemättä.

Sen sijan olen saanut viestin suomalaiselta, ihanalta pelastavalta enkeliltä, että hän on löytänyt ajokorttini aamulenkkireitin varrelta.






14:30

Ajan noutamaan ajokortin, ja kiittelen vuolaasti. Harmittelen itsekseni, etten ole ehtinyt hankkia kiitokseksi viinipulloa. Vaihdamme pari sanaa viihtymisestä täällä Fugessa.




14:45

Auto jää asuintalomme eteen hätävilkut päällä ja juoksen sisään vauvan kanssa. Miika lähtee melkein samalta istumalta alas autolle ja hakemaan Bellaa koulusta. Otan pientä hiukopalaa, laitan Biancan vaunuihin, ja lähdemme aika vauhdilla kivenheiton päähän padel-kentälle testaamaan ensimmäistä kertaa padelia, johon olemme edellispäivänä käyneet varaamassa vuoron. Miika saapuu Bellan kera paikalle vain muutaman minuutin myöhässä.


16:30

Hauskaa! Padel on vähän kuin tennis, mutta ehkä aavistuksen helpompaa. Säännöistä meillä ei kamalasti ole hajua, mutta kohta huomaamme, että olemme Miikan kanssa pelanneet vastakkain hyvin joustavilla säännöillä tunnin. Bianca on viihtynyt vaunuissa, ja Bellalla on ollut omaa peliseuraa.

Tunnin jälkeen hyppään autoon ja jätän Miikan tyttöjen kanssa kentälle, ja lähden ihanan Marikan luokse hierottavaksi. Triggeripisteitä käsitellään mojovasti, sillä pakaralihakset ovat kipeytyneet juoksusta ihan huolella.







18:32

Ehdin parahiksi auttamaan lasten iltapuuhissa kotiin hieronnasta. Iltapalat, pesut, seuraavan päivän aikataulut, läksyt, muistettavat asiat jne. käydään läpi, ja klo 20 molemmat tuhisevat omissa sängyissään. Vedän itse vielä edellispäivänä kokatun risoton kanalla ja kasviksilla, kyytipoikana Carrefourista löydetty gluteeniton olut. Siirrymme sohvalle, vastailemme molemmat meileihin.






20:30

Sähköpostit on hoidettu, ja laitamme Netflixistä Marvelin Captain America: Civil War -leffan pyörimään. Valvoin raskausaikana, kun en pystynyt nukkumaan, ja Miika sattui näyttämään Marveleita. Jäin koukkuun, vaikka aiemmin olin lähinnä pyöritellyt niille silmiä. Käymme läpi sekä sarjoja että leffoja, oikeassa järjestyksessä tämän listan mukaan.

Leffan jälkeen kömmimme nukkumaan lasten tuhistessa tyytyväisenä omissa sängyissään.


Perjantai: Karaokea


08:23

Bella on ollut jo hyvän tovin hereillä, samoin Miika. Herään siihen, että Bella kantaa Biancan viereeni sänkyyn, hänen vastikään herättyään. Olemme hyvän tovin kaikki kolme siellä vierekkäin. Molemmat ovat aamusta yleensä superhyväntuulisia ja nauravaisia. Aamuhetket on yleensä ihan timanttia näiden kahden kanssa.

Nousta kuitenkin pitää - teen reilumman aamiaisen, josta Bella vetelee omansa, ennen kuin Miika lähtee viemään häntä kouluun. Syötän rauhassa Biancaa ja nautin löyhästä aamusta. Miika tulee kotiin ja syö kanssamme aamiaisen.

Käymme läpi samalla päivän ohjelmaa.





10:30

Aamiaisen ja leikkihetken jälkeen selviämme Biancan kanssa yhdessä suihkuun, ja sen jälkeen onkin päiväuniaika.

Pakkailen kamoja reppuun, ja pohdin ostoslistaa, ja miten asiat hoidetaan. Siivoan ruokapöydän ja keittiön, pesen vähän pyykkiä ja hoidan pari sähköpostia.

13:20

Bianca on herännyt, olen syöttänyt ja hoitanut muksun kuosiin, mutta olen itse vähän vaiheessa. Sovimme, että Miika hakee Bellan kotiin ja ottaa Biancan mukaan. Minä lähden suoriutumaan tyttöjen illanviettoon.

14:54

Tilaan Uberin Mercadonan kulmalle. Olen juuri suorittanut ostokset tyttöjen iltaa varten, ja totean kassin liian painavaksi kantaa, vaikka matka ei ole kummoinen. Kahdeksan cavapulloa, vettä, kokista ja iso läjä snackseja kustansi noin 48 euroa, vaikka cavat olivat valikoiman paremmasta päästä. Aina välillä jaksan ihmettyä edelleen Espanjan hintatasosta.

Uberkuski vie minut hotelli PYRin eteen, josta olen varannut huoneiston, ja kantaa painavan kassin aulaan asti. Hän saa tippiä. On tarkoitus paitsi tutustua ja tutustuttaa ihmisiin illanvietossa, myös vähän juhlistaa omia synttäreitäni.


15:30

Olen käynyt vaihtamassa kahden makkarin huoneiston ylimmän kerroksen kulmasviittiin, jäänyt jumiin kolmanteen kerrokseen painavan kassini kanssa, ja saanut cavat kylmään kun ensimmäinen kuudesta naisesta saapuu paikalle. Miia on edellisen 'Matkabloggaajan päivä' -jutun Sannan kaveri, ja tunnemmekin hänen kauttaan. Maailma on niin pieni!








17:00

Melkein kaikki ovat jo paikalla. Cavapullot poksahtelevat ja mansikat tekevät kauppansa. Kulmahuoneistoon on kokoontunut seitsemän naista, jotka eivät kaikki entuudestaan tunne. Dynamiikka ryhmällä toimii erinomaisesti.

Tutustuminen samanhenkisiin tyyppeihin Fugessa on osoittautunut ihanan helpoksi. Kaikki kaipaavat aurinkoisempaa ja leppoisampaa arkea pimeyden ja suorittamisen sijan. Ja joka ikinen vaikuttaa valintaansa tyytyväiseltä.

Suurin osa on vieläpä tyyppejä, jotka ennen lapsia ovat harrastaneet ihan samalla tavalla kuin mekin reppureissuja ympäri ämpäri maailma, ja nyt toivotaan sujuvuutta ja toimivuutta, elämästä nauttimista.

Kaikki myös toteavat, että paitsi leppoisan arjen lisäksi, myös ympäröivät, mielettömän hienot kohteet tekevät paikasta mahtavan.





21.02

Cavapullot ovat poksahdelleet, ja glitterit on aseteltu poskille, käymme matkaan kohti Fuengirolan yötä. Lähdemme kohti karaokepaikkaa. Ironisesti tietenkin. Pakkohan se on parit karaoket Fugessa lurauttaa.

Teemme vahvan aloituksen Martti Vainaan Pelimiehellä, emmekä ehkä saa kaikista hyväksyvimpiä katseita paikan kanta-asiakkailta, jotka joutuvat kestämään menoamme vielä useamman tunnin.

Lopetamme homman Aikuiseen Naiseen. Ilta ei voisi olla täydellinen ilman sitä.





23:31

On aika laittaa tanssijalka vipattamaan. Hotellimme vieressä onkin varsinainen bilealue, jonne suuntaamme. Sisäänheittäjät melkein roikkuvat käsivarsissamme, ja käymme neljä paikkaa läpi. Niin hyvä meno meillä on, että parikymppiset haluavat tulla hengailemaan meidän kanssamme.

En ole varma, onko sekin vain ironisesti.






02:20

Jatkamme vielä katsomaan kautta rantain kehuttua Speakeasy jazz clubia. Harmillisesti live-esitys loppuu juuri kun pääsemme paikalle. Otamme drinkit, ja lähdemme mäkkärille iltapalalle.




03:42

Onnellinen ryhmä naisia kotiutuu sviittiin, käy vielä läpi illan tapahtumat, ja painuu pehkuihin. Kaikkien mielestä ilta on ollut mitä onnistunein. Monet ovat iloisia uusista tuttavuuksista, ehkä jopa ystävyyksistä, minä siitä, että arvasin tämän ryhmän toimivan erinomaisesti yhdessä. Lisäksi olemme viettäneet lähes eeppisen illan yhdessä, joka on yksi timantti lisää muistopankkiin.

Seuraavana päivänä on tiedossa lillumista lasten kanssa hotellin lämmitetyssä uima-altaassa, ja kaikki se ihanuus, mutta myös velvollisuus mitä vanhemmuus tuo mukanaan, kun miehet lähtevät frisbeegolfaamaan keskenään.






Sellaista se, Fugelaiffi, täällä Aurinkorannikolla. Miltäpä kuulostaa?



Enemmän tarinoita, uusimmat jutut ja hetkiä elämästä muutenkin löydät meidän facebooksivuilta ja instagramista- olethan jo seurannut?