maanantai 21. syyskuuta 2020

Muuttolinnut tekevät jo lähtöä. To Fuge or not to Fuge - miltä näyttää tuleva talvi?


"Mitä me näistä oikeasti tarvitaan mukaan", Miika kysyy lajitellessaan lastenvaatteita mukaan lähteviin ja varastoon pakattaviin. 

"En tiedä, mutta muistatko, mitä vaatteita Bincsulle siellä varastossa vielä oli niistä Bellan vanhoista? Ei huvittaisi ostella uusia turhaan", vastaan kysymyksellä.
"Laita sinne meidän yhteiseen todo-listaan että muistan tarkistaa", Miika toteaa.

Näpyttelen sen samantien omalla puhelimella ja vähän meinaa usko loppua kesken kun katson listan pituutta. Kaikki ne asiat mitä pitää muistaa ennen lähtöä.



On syksy, lokakuu. 

Ulkona sataa vettä, puista on useimmasta jo lähtenyt lehdet. Pimeä on laskeutunut jo viideltä, ehkä aiemminkin. Mielessä siintää ajatus siitä, että kohta olemme taas Fuengirolassa, saan laittaa varpaat hiekkaan ja tuntea iltapäivän auringon lämmönsäteet vielä koko kehossa. Käydään ehkä ostamassa lapsille jäätelöt, meille lasit viiniä, ennen kuin suunnataan kotiin ihailemaan auringonlaskun värejä terassiparvekkeelta.

Miika tiputtaa minut ajatuksistani ja jatkaa alati pimenevässä illassa kysymällä olinko muistanut soittaa vakuutusyhtiöön ja tarkistaa vakuutusten voimassaolon koko perheen osalta. Vastaan jälleen vastakysymyksellä.

"En vielä, yritän muistaa huomenna, mutta työpäivä on täynnä palavereja, soitan heti kun ehdin. Olitko muistanut laittaa pinnasängyn myyntiin jo, ja sovitko noudosta lastenvaunujen osalta sen tyypin kanssa joka halusi ostaa ne."

Nekin on kyllä merkattu sinne todo-listaan.



Samalla harmittelen sitä, että tiedän ystäväpariskunnan viikonlopun illanistujaisten menevän sivu suun, koska tekemistä on vielä niin paljon ennen lähtöä. 

Lisäksi pitää muistaa käydä jäädyttämässä salikortti, hoitaa vuokralaisten kanssa vuokrasopimus vastaostettuun asuntoon, maalata siellä, hoitaa oman vuokrakodin muutto, ja samalla yrittää hoitaa työt mallikkaasti ja pyörittää lapsiperhearkea.

Harmittelen myös sitä, että talven aikana meillä menee ohi monta yhteistä juhlapäivää, jotka olisi voinut viettää yhdessä tärkeän lähipiirin, ystävien ja perheen kanssa.

Erityisesti esikoiselle on selitetty monta kertaa kesän aikana, miksi hän ei voi saada kaikkia askartelutavaroitaan varastosta, miksi kirjoja ei haeta sieltä ja pureta, miksi lelut asuvat siellä, eikä hänen väliaikaisen vuokrakotimme makuuhuoneessa. Pienempi ei vielä osaa kunnolla sellaisen perään kysellä.




Ja vaikka vuokrakoti on miten kiva, on harmittanut tietää, että oman keittiön varusteluihin kuuluisin muun muassa terävät veitset, sopiva määrä aamiaiskulhoja, hyvälaatuiset viinilasit, ja liuta muita keittiössä kaipaamiani tavaroita. 

Blenderi sentään on kulkenut Suomen ja Espanjan välillä. Ilman aamusmoothietani ei mikään lähtisi käyntiin.

Eikä pelkästään Bellaa, kyllä minuakin on harmittanut kaiken väliaikaisuus. En voi oikein aloittaa mitään harrastusta kunnolla, en voi purkaa muuta kuin rinkan ja pari muuttolaatikkoa, tarkalleen ottaen seitsemän, kaikkialta hieman puuttuu jotain. Valitsen jotain vain sen takia, että se sopii väliaikaisratkaisuksi eikä sen tarvitse olla täydellinen. Ajattelen asioita niin, että se on hyvä kuusi kuukautta Suomessa ja kuusi Espanjassa.

Väliaikaiselämää. Välillä tuntuu, että ehdin tehdä asioita vain puoliksi.



Mikään ei ole pysyvää, ennen kuin pitää taas liikkua jonnekin, hoitaa pakkaaminen, rahdit, vakuutukset, matkat, asumiskuviot, säädöt. Istua monta iltaa miettimässä vaihtoehtoja sillä välin kun voisi keskittyä hyvinvointiinsa - omaan ja perheen - mukaviin perhehetkiin, harrastuksiin tai ihan vaikka lepäämiseen. Voisi ehkä pelata lautapelejä (niitä, jotka ei ole varastossa jossain laatikossa). Tehdä sellaisia asioita, mitä ihmiset noin geneerisesti ottaen tekevät.


Laskin jossain välissä, että olemme kahdessa vuodessa muuttaneet kahdeksan kertaa. Ainakin. 

Lasken yhdeksi muutoksi sen, että muutamme tavarat varastoon yhdessä maassa, ja seuraavaksi sen, että lähdemme toiseen maahan, ja muutamme jotkut toiset tavarat sinne. Jos se olisikin vaan ollut muutto asunnosta toiseen Suomessa omien tavaroiden kera, mutta ei. Aina eri tavarat, aina pitää päättää mitä  viedään ja mitä ei. Sen päätöksen kanssa eletään sitten kuusi kuukautta.

En oikeasti tunne ketään, joka olisi muuttanut yhtä tiuhaan, varsinkaan lisäten yhtälöön maasta toiseen tai niiden välillä muuttamisen, ja varsinkaan lasten kanssa. (Paitsi jos lasketaan Pirkka ja Samuli, jotka joutuivat yllättäen vuodeksi pois kotoaan ulkomaille, ja muuttivat 17-18 kertaa.)

Vaikka someen miten kirjoittaisi kaikesta siitä kiiltokuvan toisestakin puolesta, kuten olen tehnyt, silti mieliin jäävät kuvat auringonlaskuista, rannoista, mahtavista maisemista ja kaikesta kivasta ja ihanasta.



Ne, jotka korona eristi etätöihin varmaan saivat esimakua myös siitä, mitä työskentely etänä on. Aivan. Ei se aina ole niin hohdokasta kun mitä sitä toimistorottana ajattelee raahautuessaan toimistolle. Sitä on kuitenkin arki sellaiselle, joka tekee töitä Fuengirolasta Suomeen. Maisemat ehkä on hienommat, ja kävely lounasravintolaan käy miellyttävämmässä säässä, mutta etätyö on etätyötä, teki sitä mistä tahansa.

Kun vuosi sitten syksyllä ostimme nykyisen asuntomme, tuntui osittain tosi helpottavalta. Meillä olisi ihan oma paikka mihin palata.

Paikka, mihin purkaa omat tavarat, oma sohva, jolle köllähtää parin vuoden tauon jälkeen, omat veitset, astiat, kirjat, pelit, lelut, vaatteet, pyyhkeet. Paikka, mihin laittaa mummon perintöradio, ja soittaa sen kautta Spotifyta.




Maaliskuussa tuli korona. Jouduimme lukituiksi neljän seinän sisälle Aurinkorannikolla. Niistä ajoista varmaan useimmat lukivatkin joko blogista tai instastoryistä. Meille neljä viikkoakin oli jo todella raskasta huolimatta ihanasta asunnosta, joka varmasti pelasti siltä, ettei tultu aivan hulluiksi. Muut Espanjassa jatkoivat pahinta vielä viisi viikkoa lisää, me teimme hätäisen evakuointipaluun Suomeen.

"Onneksi teillä on tuo terassi ja noi näköalat", sanoivat Suomessa koronan aikaan luonnon helmassa ulkoilevat, joille sekin rajoittavuus oli jo osalle hankalaa, ymmärtämättä mitä se oikeasti on istua neljän seinän sisällä joka ikinen päivä 24 tuntia.

Uskokaa huviksenne kun sanon: sillä oli aivan järjettömän suuri ero, että pääsi ulos, ulkoilmaan, keskelle luontoa Suomeen paluun jälkeen. Lapset olivat jo automatkalla aivan haltioissaan Keski-Euroopassa bensa-asemien pihoista, jotka olivat kuukauteen ensimmäinen kosketus ulkoiluun, mikä heillä oli.



Jo ennen koronaa teimme päätöksen, johon korona sitten vielä löi viimeisen naulan:

jatkuva muuttaminen kahden maan välillä, lasten asioiden järjestely ja kaikki se säätö mikä lähtöihin liittyy on yksinkertaisesti liian rankkaa.

Tänä talvena me emme muuttaisi koko elämää toiseen maahan, vaan panostaisimme toisiimme, perheeseen ja hyvinvointiin. Emme siitäkään huolimatta, että taapero melkein päivittäin kysyy "koska me mennään taas sinne Espaniaan", joka tuntuu olevan jonkinlainen ideaalipaikka hänen muistikuvissaan.

Enää ei tarvitsisi sanoa, että rakas, emme voi nyt näitä ottaa täältä varastosta, ei sietää jatkuvaa väliaikaisuutta, ei valmistella muuttoja, soitella puheluita, pakata myöhäisiä iltoja tavaroita laatikoihin. Ei sanoa lapsille että "nyt ei ehditä kun pitää pakata/valmistella/muuttaa". Ei tarvitse miettiä saammeko viettää merkkipäivät, juhlat, kaikki tärkeät hetken läheisten seurassa. Ei tarvitsisi ottaa harteilleen taas isoa projektia koko muun elämän ohessa hoidettavaksi.

Väläyttelimme vaihtoehtoa lähteä kuukaudeksi tai ehkä kahdeksi, ilman järjettömän suuria ponnisteluja tai valmisteluja. Se onnistuisi vähemmällä.

Tällä hetkellä maailman tilanne ei näytä siltä, että sekään oikein huvittaisi.



Koska rakastan valoa, aurinkoa ja auringonlaskuja, ennustan jokseenkin haasteellista syksyä ja talvea. Sitäkin varten on tosin tehty jo paljon toimenpiteitä. Life is what you make of it, sanotaan, ja iso osa siitä on totta. Omalla suhtautumisellaan pystyy kyllä määrittelemään paljon.


Tästä tulee ihan huippuhyvä syksy ja talvi siitä huolimatta, ettei sitä vietetä Fuengirolan maisemissa. Tai ehkä siitä tulee huippuhyvä juuri siksi.


Sanon ei väliaikaisuudelle ja sen aiheuttamalle stressille ja säädölle. Toivotan tervetulleeksi suomimatkailun, hyvinvoinnin ja stressittömämmän elämän, ehkä jonkinlaisen juurtumisenkin.



Kuten hyvällä ystävälläni on tapana sanoa: tästä on hyvä jatkaa.



Enemmän tarinoita, uusimmat jutut ja hetkiä elämästä muutenkin löydät
meidän facebooksivuilta ja instagramista - olethan jo seurannut?


Vuoden 2020 #ReilutBlogit -kampanja kiinnittää huomion vaihtoehtoisiin matkustustapoihin ja
lentämisen kompensointiin. Lue ihmeessä ja osallistu, jos et vielä ole niin tehnyt
- kampanja onkäynnissä koko vuoden!

Vastuullisuusasioihin voi tutustua Suomen johtavien asiantuntijoiden haastatteluissa Gian ja
Tarinoita Maailmalta -blogin Annikan tuottamassa VastuullisuusPodcastista - klikkaa
itsesi Spotifyihin tai Acastiin kuuntelemaan!