Se sai kuitenkin väistyä kun eilen illalla selvisi jotain, mikä pisti vihaksi.
Mietin pitkään syksymmällä että kirjoittaisin hieman #MeToo -kamppikseen liittyvästi, koska valitettavasti olen liian monta kertaa elämäni aikana törmännyt tilanteisiin, jotka osuvat kampanjan aiheeseen. Päätin kuitenkin osallistua vain häsäämällä Twitterissä tägin. Pois jäi tarinat epämääräisistä kommenteista, kourimisista, ahdisteluista, ehdotteluista ja muuten vaan sukupuoleen kohdistuvasta häirinnästä.
Eilen illalla kuitenkin ekaluokkalainen tytär halusi selvästi kertoa jotain iltasatujen aikana. Annettiin aikaa ja tilaa kertomiselle, mutta asia oli lopulta niin vaikea sanoa pienen tytön ääneen, että se piti kirjoittaa lapulle.
Hänen olonsa oli selkeästi paha ja itkuinen.
Kävi ilmi, että muutama luokan pojista oli käyttänyt hyvin alatyylistä kieltä tyttöä kohtaan, ja kertonut millaisia asioita ehdotetun leikin pitäisi sisältää. Voitte varmasti kuvitella etteivät nämä sanat olleet lapsen suuhun sopivia. Tyttö oli pyytänyt lopettamaan, mutta pojat olivat vain jatkaneet sanomisiaan.
Sillä hetkellä kun katsoin pientä tytärtäni, sydämeni oli särkyä. Että jo ensimmäisellä luokalla pitää törmätä tähän ilmiöön. Sellaiseen, jossa tyttöä kohdellaan objektina, ja hänet alennetaan genitaalien tasolle. Jossa hänellä ei ole muuta virkaa kun olla kohde. Missä hänen rajojaan ja yksityisyyttään ei kunnioiteta.
Ei niin, että pojilla olisi varmaankaan täyttä ymmärrystä asiaan ollut, mutta jostain he olivat keksineet että näin voi ja saa tytölle puhua. Tai kenelle tahansa. Puhutaan siitä että #MeToo - ja suomenruotsalaisten oma, ironisesti eilen julki tullut #DammenBrister -tapaiset kampanjat menevät yli ja ettei niille ole tarvetta.
Kyllä niille on.
Asian voisi helposti lakaista maton alle toteamalla että "lapset vähän kokeilevat rajojaan", tai "pojat on poikia" tai "eivät he sitä ymmärtäneet". #MeToo -kampanjan perusteella vaikuttaa vaan siltä, ettei aikuisetkaan ymmärrä mitä he tekevät toisille ihmisille ja missä rajat menevät.
Jos jo tässä iässä opetetaan, että asia lakaistaan maton alle, tiedämme mitä siitä seuraa vanhempana. Jo nyt joudumme lukemaan liikaa tarinoita siitä miten uhri syyllistyy ja päättää olla kertomatta asiasta, ja itse tekijä pystyy jatkamaan vuosikausia kenenkään puuttumatta asiaa. Se lähtee siitä, miten me jo pienestä pitäen opetamme lapsia suhtautumaan tähän asiaan. Lapsi oppii toimimaan oikein kun aikuiset tarttuvat tällaiseen heti. Ja siitä, että näemme että tämäkin tapaus on tekijälle nolompaa ja ikävämpää kuin kohteelle. Tekijät ovat ne, jota ovat käyttäytyneet epäkunnioittavasti ja nolosti.
Jokaiselle lapselle pitää opettaa tietysti miten suojella itseään hyväksikäytöltä.
Yhtä tärkeää on kuitenkin opettaa myös millä tavalla seksuaalisuutta on suotavaa osoittaa ylipäänsä julkisesti ja toisille.
Miten toisia ihmisiä kunnioitetaan katsomatta ikään, sukupuoleen tai ihonväriin. Kukaan ei koskaan väittänyt vanhemmuuden olevan helppoa ja mukavaa aina. Tai aikuisuudenkaan sen puolen. Ei voi tehdä ja sanoa ihan mitä päähän sattuu.
Kun kuitenkin ekaluokkalainen joutuu tällaisen kohteeksi kouluympäristössä, on vastuu paitsi koululla valvoa välitunneilla tapahtuvia asioita ja tarttua niihin, mutta erityisesti vanhemmilla opettaa toisten ihmisten kunnioittamista, rajoja ja käytöstä.
Opettajatuttavilta olen kuullut että ilman vanhempien puhelinvalvontaa ja puhelimeen asetettavia estoja, jo ensimmäisellä luokalla saattaa joutua aikuisviihteen ja muun lapsille sopimattoman materiaalin kanssa tekemisiin. Digipuoli kannattaa siis myös varmistaa turvalliseksi, mielummin ennemmin kuin myöhemmin.
Paitsi minä, myös 7-vuotias tyttäreni voisi nyt osallistua myös #MeToo - ja #DammenBrister -kampanjoihin. Ja siinä on jotain kamalan väärää.