sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Hylkeitä hengailemassa, delfiineitä dyykillä - kuvankaunis Kaikoura

Hylkeitä.

Kymmenittäin.

Kivillä, ruohikossa, rannoilla, möllöttämässä raukeina. Ja parkkipaikoilla, ihan siinä vieressä kun astut ulos autosta.

Hajusta tuntee muuten heti, että täällä asustaa mereneläviä. Liekö päässyt kalanhajuisia röyhtäyksiä näiltä veijareilta.





Uuden-Seelannin eteläsaaren Kaikourasta löytyy paitsi näitä hylkeitä, myös valaita ja delfiinejä. Tämä on the paikka niiden kaikkien bongaamiselle. Turisteille on tarjolla delfiini- ja hyljekajakointia (~70€/hlö), delfiini- ja valasbongausristeilyjä (~70€/hlö), delfiiniuintia (~130€/hlö), valasbongauslentoa (~140€/hlö) ja kaikkea muuta, jonka loppusummaksi kolmihenkiseltä perheeltä olisi tullut jotain sellaista, ettei peppu tällä retkellä siihen ratkennut. Onneksi Kaikourassa voi tehdä kaikenlaista ihan ilmaiseksikin.

Niinpä me valjastimme Kertun nokan suuntaamaan suoraan Kaikouraan Queenstownista, jättäen länsirannikon Fox ja Franz Josef -jäätiköt näkemättä. Hei, eiköhän suomalaiset jäätä ja lunta ole nähneet! Lisäksi jäätiköille pääsee kävelemään tätä nykyä vain helikopterilennoilla (~160-320€/hlö).

Kaikourassa päädyimme asettumaan yöksi freedom camping -paikalle, eli ilmaiselle pysäköintipaikalle matkailuautoja ja campereita varten. Saavuimme aika lailla keskellä yötä pitkän ja rankan ajopäivän jälkeen, joten ranta oli täysin pimeä.

Aamulla herättiin huikean kauniilta rannalta vieläkin huikeampaan auringonnousuun. Ihastuimme niin kovin paikaan että ranta sai toimia meidän ja Kertun kotina kaikkiaan kolme yötä.

Vaikka etelämpänä Queenstownissa yöt olivat painuneet jopa pakkasen puolelle, Kaikourassa meitä tervehti kesä! Ja mainitsinko jo kuunnousun? Hämmästyneinä istuimme illan tullen rannalla siemailemassa viiniä ja katsomassa miten punainen kuu nousee taivaanrannan takaa vain hetki sen jälkeen kun aurinko laski selän ja vuorten taakse.












1800-luvlla hylkeille meinasi käydä Uudessa-Seelannissa kalpaten kun ne lähes metsästettiin sukupuuttoon. Vuonna 1894, eli yli 120 vuotta sitten, hyljekannan pienennyttyä lähes olemattomiin, maassa julistettiin hylkeet rauhoitetuksi eikä niitä enää saanut metsästää. Vielä tänäkään päivänä, eli sen 120 vuotta myöhemmin, kantaa ei olla saatu täysin elvytettyä. Nykyisen kannan arvioidaan olevan noin 10-20% alkuperäisestä. Surullista niin monella tapaa. Onneksi tulevaisuus on sentään nykyään valoisampi, vaikka tekemistä on vieläkin.


Hyljekolonioita Kaikourassa on useampia. Pienen ajomatkan päässä meidän rannalta sijaitsi yksi. Kerttua parkkeeratessa ei tietenkään huomattu lätysköitä, missä kiellettin menemään näköalatasanteelta alas. Itseasiassa, me ei nähty koko tasannetta. Niinpä me hilpaistiin pientä polkua alas ihan hylkeiden viekkuun, ei kuitenkaan liian lähelle. Osa hylkeistä vähän jänskäsi meitä ja lähti heti kauemmas, mutta muun muassa pieni poikanen jäi meitä tuijottamaan suurilla silmillään. Oi miten söpö!













Tämän kolonian lähellä on myös pienten hyljevauvojen ihan oma päivähoitopaikka!

Tai oikeammin se taitaa olla kuukausihoitopaikka. Kun vanhemmat lähtevät merille metsästämään, nämä hylkeenpoikaset löytävät jotenkin pientä jokea ylävirtaan vesiputouksille, jonne ihmisiltä menee noin 10 minuuttia kävellä joen viertä kulkevaa merkittyä polkua pitkin. On tutkijoillekin toistaiseksi vielä mysteeri miten nämä pienet, leikkisät tyypit osaavat hakeutua tänne suojaisaan paikkaan kasvamaan, leikkimään ja oppimaan olemaan hylkeiksi.

Aivan hurjan hellyyttäviä tyyppejä nämä! Katsokaa vaikka tämä video!








Kaikoura Peninsula Walkway taasen sijaitsee ihan kaupungin eteläkärjessä, reilu kymmenen kilometrin päässä meidän yöpymisrannasta. Sen parkkipaikalle ajaessa pitää vähän varoa miten autoa ohjaa. Siellä, ihan kaupungin kupeessa on toinen suuri hyljekolonia, jossa pötkylät eivät juurikaan ihmisistä välitä, vaan parkkeeraavat itse ihan minne tahansa paitsi rantakivillä ja sen välittömässä läheisyydessä kävelyreitille, myös parkkipaikoille.

Saakohan näitä sakottaa jos eivät ihan osu kunnolla ruutuun?












Nämä möllykät olivatkin ihan eri kastia edellisen kolonian kanssa, sillä näiden lähelle pääsi ihan viereen, kenenkään pelästymättä. Näitä kannattaa silti vähän varoa, sillä hylkeet saattavat häirityksi tullessaan puraista, ja siitä tuleekin sitten auttamatta sairaalakeikka.

Tässä postauksessa teitä hemmotellaankin ihan kahdella taatulla matkakuume.net -laatuvideolla, joten olkaa hyvät, innokasta ihmistä ja hengailevaa hyljettä tarjolla tässä. :)







Lisäksi tuo itse patikkaretkikin on maisemiltaan aika palkitseva, etenkin kun meille osui tuollainen ihanan aurinkoinen kesäkeli.













Eikä tässä vielä kaikki!

Parissa tunnissa patikoitava Kaikoura Peninsula walkwaylla on kuulemma mahdollista hyvällä tuurilla bongata valaita ja delfiinejä. Vaan eipä meitä lykästänyt, muuten paitsi ihanien maisemien osalta.

Sen sijan kun istuimme viimeisenä aamuna meidän freedom camping -rannalla Kertun edessä, meitä lykästi! Parvi delfiinejä oli nimittäin päättänyt lähteä meidän hoodeille aamu-uinnille, ja siinä kun rauhassa istuttiin katselemassa aavaa merta ja juomassa teetä aamuselta, nämä iloiset veijarit tulivat esittelemään hyppytaitojaan meille.


Valitettavasti tämä jäi tallentamatta kameralle, joten otetaan tähän lopuksi vain fiilistelyä siitä rannasta. Tähän te varmasti osaatte kuvitella ne delfiinit tuohon eteen hyppimään kun aurinko vielä tekee nousua, ja me nautitaan fiiliksestä siinä rannalla tuoleissa.










Piis änd lööv!



PS. Siveltimellä -blogin Sanna kävi täällä reilu kuukausi ennen meitä. Sanna kirjoitti tuosta Peninsula Walkwaystä vähän enemmän. Ihailkaapa sieltä vähän enemmän maisemia sieltä jos täältä jäi vajaaksi! Ja myöskin te, joita arpaonni suosi palautepostauksen arvonnassa, laittakaahan yhteystietoja tulemaan!


torstai 28. toukokuuta 2015

Ihan tavallinen päivä.

Pitkän matkan travellerin elämä on välillä yhtä suurta ilotulitusta kokemusten osalta. Ja sitten välillä se on raastavan työlästä ja tylsää matkustamista paikasta toiseen. Harvemmin se on ihan tavallista elämää. Ei sellaisesta ainakaan blogeihin kirjoiteta. Tavalliset päivät kun ei ole elämyksiä.

Pitkällä matkalla ne ihan tavalliset päivät ovat silti niitä hetkiä jotka alkavat tuntumaan luksukselta. Sellaiset, kun ei tarvitse lähteä minnekään näkemään jotain uutta, antamaan aivoilleen lisää uusia sykähdyksiä. Kaikkea ei jaksa mieli eikä keho jatkuvalla syötöllä. Siksi on hyvä olla niitä ihan tavallisiakin päiviä.

Silloin voi keimailla nukkumatin kanssa höyhensaarilla pehmoisissa peitteissä pitkään ja surauttaa vihersmoothiensa ajan kanssa. Ihan tavallisia päiviä alkaa yllättäen kaipaamaan kun on tullut turistiähky kaiken nähtävän osalta. Aina välillä tarvitaan tilaa olla ja hengittää, tehdä ei-mitään.






Ihan tavallisena päivänä voi loikoilla auringossa leikkipuistossa, sellaisessa missä voi kuunnella aaltojen lyövän välillä hiljempaa, välillä kovempaa. Siemailla vähän vihreää teetä ja syödä eväsleipiään repusta. Antaa ajatusten juosta.













Ihan tavallisena päivänä voi olla menemättä minnekään pitkälle, jättää aiotun patikkaretken väliin ja kokeilla vaikka mielummin miltä varpaat tuntuvat hiekalla, tai meressä, siinä kodin vieressä. Jäädä hetkeksi tuntemaan miten hiekka valuu jokaisesta varpaanvälistä takaisin.

















Ihan tavallisena päivänä voi katsella miten kaikenikäisest surffarit kesyttävät aaltoja. Ihailla miten jo harmaahapsetkin märkäpuvussaan kauhovat laudallaan kohti sellaisia aaltoja, mihin ei itse uskaltautuisi millään. Katsoa miten ne aalloilla ratsastettuaan päräyttävät skoottereillaan lautansa kanssa kohti kotia.











Ihan tavallisen päivän illallisen jälkkäriksi voi tehdä ihan tavallisia köyhiä ritareita. Ihan tavallisena päivänä voi ottaa lasin viiniä ruokansa kanssa, tai jättää ottamatta.

Ihan tavalliset päivät, ne on aika hyviä. Varsinkin täällä Sydneyssä. Ihan tavallisia päiviä pitäisi olla enemmän. Ja niistä pitäisi kirjoittaa enemmän.