sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Päivä matkabloggaajan kanssa - kalavelkoja, hampurilaisia ja polvistuvia lentokapteeneita


Hurjan suositut päivärutiinien avaamiset lifestylebloggaajien puolelta on löytänyt tiensä matkabloggaajienkin kirjoituksiin.

Tämä matkustaminen on kyllä jotain ihan uskomatonta välillä, eikä postauksiin, facebook-sivuille tai instagramiin saa edes osaa siitä esitettyä millaista kulissien takana on. Harvat postauksetkaan ovat mitenkään suoraa selostusta siitä millaisilta päivät näyttävät.

Maailmanympärimatkalla jokainen päivä on erilainen. Ihan oikeasti. Moni ei halua ottaa uskoakseen, mutta mitään lekottelulomailua tämä ei suurimmilta osin ole.

Siksipä ajattelin jakaa teille kahden perättäisen, mutta hyvin erilaisen päivän tapahtumat.


TORSTAI

06:32

Heräilen koiranunestani jälleen kerran, eikä nukuta vaikka olen aivan kuolemanväsynyt. Olipahan eeppiset bileet eilen. Koko muu perhe tuhisee kahdeksatta tuntia unta vieressä, minulla on alla kolmisen tuntia jatkuvaa heräilyä.






07:46

Herään taas, otan lasin vettä ja huomaan Bellan availevan silmiään ääniin. Kömmin tytön viereen Hard Rock Hotellin huoneemme toiseen jättipehmeään sänkyyn halailemaan. Hetken päästä menen takaisin meidän omaan sänkyyn ja yritän levätä.

11:30

Muut ovat syöneet Miikan hakeman aamiaisen, minä olen juonut proteiinijuoman, enkä jaksa sängystä millään ylös. Ei tule ikä yksin. Miika ja Bella pakkaavat kamat ja lähtevät viettämään viimeistä päivää Las Vegasissa hotellin uima-altaille. Olin ajatellut tehdä niin itsekin, mutta pehmeä sänky ja ilmastoitu huone +35 asteen auringonpaisteen sijan houkuttelee liikaa.

Viestittelen Sannan kanssa eilisillasta ja siitä miten kamat saadaan toisillemme ja selaan läpi eilisiä kuvia koneelta. Vilaisen samalla fb-feediä ja ihailen sitä miten matkabloggaajakollegani jaksavat suoltaa viisikin juttua viikossa blogeihinsa. Eivät taida matkustaa kovinkaan rankasti ja pitkään.

En jaksa tehdä kuville mitään ja isken pään takaisin tyynyyn.







13:45

Loppuperhe tulee takaisin altaalta, Bella menee lounaan ja suihkun jälkeen nukkumaan. Jatkan nukkumisen yrittämistä.

15:43

Miika on käynyt hakemassa meille tacoja lounaaksi. Otetaan pieni ruokalepo kaikki yhdessä, ja sen jälkeen saankin itseni vihdoin ylös ja suihkuun. Hiljaa hyvä tulee.

17:00

Herättelen Bellaa päiväunilta, Miika käy hoitamassa asioita. Suihkun ja päivällisen jälkeen poistun ensimmäistä kertaa huoneesta tänään. Alhaalla selviää että viimeinen bussi Las Vegasin stripille, eli pääkadulle, on lähtenyt viideltä.

Päätämme kävellä laskevassa auringossa Sodoman ja Gomorran ytimeen.







18:00

Haemme hienon Miracle Miles -kauppakeskuksen Jamba Juicesta välipalasmoothiet ja kävelemme stripillä. Bella on ensikertalaisena aivan hämmästynyt kaikista valoista ja piirroshahmoiksi pukeutunista ihmisistä, jotka kävelevät kaduilla.

Minä en oikein vieläkään tiedä mitä tästä kaupungista pitäisi ajatella.








19:00

Pienen odottelun jälkeen Bellagion suihkulähteet aloittavat tanssinsa. Vesi pyörii ja hypähtelee musiikin tahtiin. Elton Johnin Your Song herkistää. Kaunista.

On erityisen liikuttavaa seurata pienen ihmisen hämmästynyttä katsetta tätä kaikkea katsellessa.


I hope you don't mind
I hope you don't mind that I put down in words
How wonderful life is while you're in the world










20:00

Kävelemme The Mirage -hotellille koko stripin läpi ja haemme eilen sinne jättämäni tavarat hotellin concergieltä, tuolta kaikkien matkailijoiden pelastajalta. Jätämme vaihdossa pussin Sannalle ja kumppaneille. Otamme Uberin kotiin. Vinson on sattumalta sama kuski joka meitä tyttöjä edellisiltana kuskasi katsomaan aussipoikien paljaita pakaroita.

Tyttö hoitaa hotellilla iltapesut, luemme iltasadun ja hän menee nukkumaan. Me aloitamme pakkaamisen. Huomenna on taas yksi lähtö. Yhä väsyttää vaan.

22:30

En jaksa enää pitää silmiä auki, on pakko mennä nukkumaan. Ei puhettakaan että jaksaisin edes miettiä blogin päivittämistä, kenenkään viesteihin vastaamista tai minkään some-kanavan päivittämistä. Onneksi lähes kaikki tavarat on sentään pakattu.



PERJANTAI


07:15

Kello herättää uuteen päivään. Unet olivat onneksi hyvät, mutta olo on vieläkin...outo.

Kolme tuntia koneen lähtöön. Viimeinen USA:n sisäinen siirtymä ennen kotiinpaluuta. Käyn suihkussa, syömme huoneessa, pakkaamme viimeiset tavarat.






09:00

Check-out hotellilta menee kivuttomasti. Vasta kolmas Überauto ei peru ja hakee meidät hotellin edestä. Olemme Davidin ensimmäiset asiakkaat koskaan. Check-in koneeseen menee kivuttomasti.

10:00

Miika on unohtanut tyhjentää vesipullot turvatarkastukseen. Mies eskorteerataan ulos tyhjentämään pullot ja hän saa vetää koko jonotuksen uudestaan. Me lähdemme Bellan kanssa lyhyellä junakyydillä toiseen terminaaliin lähtöportille odottamaan.









10:45

Kone on ajallaan. Istun jälleen puristamassa tiukasti Miikan kättä koko nousun ajan kun kone nousee Las Vegasista kohti Denveriä. Frontierin henkilökunta on hauskinta koskaan. Kuulutukset ovat aivan hulvattomia. Stuertti saa turvallisuusesityksen jälkeen raikuvat aploodit koko koneelta.

"If you have any questions or concerns, please turn to Victoria, as she is the newest crew member, and quite frankly, she still cares."

"This is strictly a non-smoking flight. If we would detect any smoking in the plane or the lavatories, we will duct tape you outside the plane."

Yritän luonnostella postausta, mutta päädyn auttamaan Miikaa Fijin yhden sukelluspostauksen kuvien kanssa.








13:20

Kone laskeutuu ajallaan Denveriin. Meillä on reilu 10 tunnin vaihto täällä. Vielä tuntuu hyvältä, mutta tiedän että päivästä tulee vielä pitkä. Lisäksi eilinen syömättömyys on kostautumassa ja vatsa huutaa ruokaa. Meinaa tulla nälkäkiukku, eikä mikään tunnu hyvältä. Olen täysin kärsimätön Miikan huomattavasti verkkaisempaan tapaan hoitaa asioita, ja lähden tiuskien ottamaan asioista selvää.

Olemme sopineet hyvin väljästi "tärskyt Denverin keskustaan" viime heinäkuussa meillä couchsurffanneen ystävämme Robinin kanssa. Löydämme keskustaan menevän bussin lipputiskin kolmen kysymisen jälkeen ja saamme 11 dollaria maksavat liput.


13:50

Bussi lähtee kohti keskustaa. Googlettelen gluteenittomia ruokapaikkoja jostain keskustan lähettyviltä. Emme tiedä kaupungista yhtään mitään. Yritän samalla vastailla yli-innokkaan viisivuotiaan kaikkiin kysymyksiin. Kuten siihen näkeekö Jeesuksen tai taivaan isän lentokoneesta ja jos ei niin miksi ei.

Löydän ilokseni "10 best glutenfree places to eat in Denver" -artikkelin. Koskan ilmeisesti suolaisen ja rasvaisen ruoan himo iskee nykyään vasta toisena päivänä juhlien jälkeen, valitsen ruokapaikaksi parhaaksi äänestetyn Highland Tap & Burgerin.

Juuri kun hyppäämme 45 minuutin bussimatkan jälkeen pois bussista, huomaan Robinilta viestin missä tavattaisiin. Samassa puhelimeni lakkaa toimimasta.

Kylläpä ottaa pannuun. Huudan mielessäni sitä kuuluisaa v-sanaa.







Onneksi ehdin antaa ravintolan osoitteen Miikalle selvitettäväksi omaan puhelimeensa. Lähdemme kävelemään taas kerran tuntemattomassa paikassa kohti kartan osoittamaan pistettä noin kilometrin päähän.


15:00


Bellalle tarjoillaan nopeasti pienet burgerit, jotka ovat (kerrankin!) pienen mieleen. Burgerit menevät vauhdilla alas ja seuraavaksi tyttö laitetaan nukkumaan ravintolan sohvalle. Onneksi perheen pienin on pienestä pitäen totutettu nukkumaan missä tahansa, olisi tämäkin matka saattanut olla aikamoista tuskaa ilman sitä jaloa taitoa.

Toivon vaan että olisin itse yhtä hyvä nukkumaan.










16:00

RÖYH!

Olen juuri syönyt ehkä maailman parhaimman hampurilaisen ikinä! Voi herraisä! Biisoni-pekoni-juustohampurilainen oli ihan kaikkea sitä, ja niin paljon enemmän kun mitä juuri nyt halusin ja tarvitsin. Tekee lähes mieli itkeä. Sanon vaan että jos koskaan tulet Denveriin ja olet hampurilaishimoinen, tai vaikket edes olisi, kannattaa tulla tänne!

Nälkäkiukku on kadonnut ja Miika on saanut Robinin kiinni. Robin sanoo tietävänsä paikan ja tulee luoksemme heti kun vaan mahdollista.


17:00

Ihan mahtavaa nähdä Robin yli vuoden jälkeen! Käymme läpi matkakokemuksia ja vertailemme niitä osittain samoista kohteista. Nepalin trekiltä tuntuu olevan aika yhtälaiset fiilikset. Robinkin on rakastunut Hoi Aniin.  (Tästä vinkkasimme MeNaisiin muuten ihan äskettäin kun kyselivät matkavinkkejä!).

Puhumme paljon siitä miten raskasta näin pitkän ajan matkailu on.

Robin kertoo arvostavansa niin paljon vielä vuodenkin jälkeen omaa sänkyä, rauhallisia viikonloppuja ja ihan vaan tavallista hengailua. Tunnistan fiilikset.

Robin vahvistaa myös sen mitä olen pienessä mielessä välillä pyöritellyt - kavereita ei jaksa enää jossain vaiheessa juurikaan kiinnostaa sinun matkasi ja kokemuksesi, ei edes sitten kun palaat. Se on heille liian kaukainen juttu, vaikea ymmärtää. Palatessa kysymykset ovat pitkään matkanneen mielestä jopa absurdeja; "mikä oli paras paikka missä kävit" tai "miten olet muuttunut".

Ei ole parhaita paikkoja. On hyviä rantakohteita, hyviä kaupunkikohteita, hyviä ruokakohteita, asuttavia paikkoja ja hienoja ulkoilmaelämäpaikkoja. Muutosta on myös vaikea selittää. Vähän niinkun lapsen saaminen - se pitää kokea itse.









18:00

Lähdemme lähelle leikkipuistoon ja jäätelöbaariin jälkkärille. Ilta Denverissä alkaa hiljalleen pimetä, juttu jatkuu aina vaan. On mukavaa. Ja tämä kaupunginosa on ihanan tunnelmallinen.

Yhdeksältä Robin lähtee viemään meitä takaisin kentälle. Toivottavasti joskus pääsemme tänne vielä Rocky Mountainsille laskettelemaan tai trekkaamaan. Tai molempia. Halaamme.







22:00

Taas uusi turvatarkastus, taas päästään näyttämään passit ja liput. Koska edellisellä, Las Vegasista lähtevällä lennolla oli nimenomaan käsketty jättää läppäri reppuun, Miika jättää sen sinne täälläkin ja saa palkkioksi väsyneen oloiselta turvallisuusmieheltä pienen saarnan.

Reppu ja läppäri pitää läpivalaista uudelleen, tällä kertaa erikseen. Terminaalissa ruokatarjonta on heikohkoa. Haemme jälleen kerran niin tutuksi käyneestä mäkkäristä evästä ja iskemme leirin pystyyn lähtöportin lähelle.

Aika vierähtää turhaan vikkelään, yritämme vielä vähän levätä ennen koneen lähtöä. Yölennot ovat yksi suuri vitsaus, ja tulen jatkossa välttelemään näitä kuin ruttoa.









22:50

Koneen on määrä lähteä, ja rullaamme kohti kiitorataa. Viime hetkellä kapteeni kuuluttaa tietokoneongelmista. Kaikki pitää sammuttaa ja käynnistää uudelleen. Kylmähiki alkaa nousta lentopelkoisen otsalle.

Hetken kuluttua kapteeni kuuluttaa ettei vika ole korjautunut bootilla ja käännymme takaisin portille.

Tässä vaiheessa olen jo valmis poistumaan koneesta.


00:15


Kello on vartin yli kaksitoista yöllä, Bella nukkuu ja minä tiedustelen stuertilta vaihtoehtojani. Voin kuulemma hypätä pois koneesta nyt, mutta mitään takeita ei ole että uutta lentoa löytyy tai kuka sen maksaa. Vaadin saada tietää mikä ongelma on ollut.

Koneen kaikki kolme stuerttia tulevat rauhoittelemaan mutta kädet tärisevät yhä pahasti ja tuntuu siltä että paniikkikohtaus saattaa iskeä hetkenä minä hyvänsä. Nämä on niitä hetkiä kun ihmettelen itsekin miten olen koskaan

a) lähtenyt maailmanympärimatkalle,
b) lentänyt niin paljon elämäni aikana,
c) istun juuri nyt, juuri tässä koneessa.


Yksi stuerteista on pyytänyt kapteenin paikalle. Kapteeni kävelee läpi koko koneen taakse meidän paikalle ja polvistuu eteeni. Hän kertoo mikä ongelma oli, mistä se johtui ja mitä sille tehtiin.


"I'm ready to go home to my family too on Sunday, you know."


Rauhoitun. Tiedän kuka siellä on ohjaissa ja mitä on tapahtunut. Tiedän että hänellä on perhe, insentiivi tehdä kaikki turvallisesti. Kone lähtee vihdoin nousuun ja me olemme kyydissä.


Puristan Miikan kättä tiukasti. Bella on nukkunut vieressä jo tunnin autuaan tietämättömänä maailman suurista ja pienistä ongelmista.





05:25

Kone laskeutuu alkumyöhästymisistä huolimatta etuajassa Orlandon kentälle. Olen nukkunut noin 10 minuuttia koko lennon aikana. Vaihdamme terminaalia taas.







07:00


Saamme vihdoin Budgetin automme ja lähdemme kohti Orlandon hotelliamme. Lähdin eilen aamulla Las Vegasista aamuseitsemältä. Kävin tekemässä kymmenen tunnin välilaskun Denverissä, söin elämäni parhaan burgerin siellä. Tapasin ystävän.





Roudasin itseni ja perheen Denveriin ja takaisin jälleen yhdelle lennolle. Selvittelimme ruokapaikkoja, bussilippuja, lentokoneen toimintaa, auton vuokrausta, ehdin pelätä niin pirusti ja lensimme taas vähän lisää. Olen nukkunut 10 minuuttia viimeisen 24 h aikana.

Nyt olen toisella puolella USA:ta, Floridan Orlandossa. Aurinko nousee taas uuteen päivään.


Maha kurnii. Olen kuolemanväsynyt.

Haluan vain hotellille nukkumaan pitkät, pitkät päiväunet.







En tiedä milloin jaksan kirjoittaa mistään viimeisen parin viikon takaisista kaikista jumalattoman hienoista ja upeista elämyksistä blogiin. Olen iloinen tietäessäni että seuraava lento suuntaa kohti Helsinkiä, vaikka vielä aion ottaa matkasta viimeisetkin irti.


Floridasta tulee hieno. Kunhan saan ensin unta palloon.


Tällaista, ihmiset, on maailmanympäri matkaavan matkabloggaajan elämä.



Matkabloggaajien päivä mun kanssa -postaukset laittoi aluilleen London and beyondin Lena.

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Kuplia kiitos, Napa Valleyn viinitilat!

Sideways. Viinileffojen klassikko. Ja Napa Valley. En minä ennen sitä tästä paikasta tiennytkään.

Kalifornian ruosteiset kukkulat ovat omiaan tarjoamaan tietyille rypälelajikkeille mahtavan kodin. Cabernet Sauvignonin ja Chardonnayn mollukat ovat yleisimpiä, mutta laaksossa viljellään yli kahtatoista eri lajiketta. Myös tuota leffasta kuuluisaa Pinot Noiria. Napa Valley lie USA:n tunnetuin viinialue, ja se sijaitseekin passelin noin tunnin-kahden ajomatkan päässä muutenkin ihanasta San Franciscosta. Kaupungin ruuhkat ovat usein arvaamattomat, joten tuurilla selviää vähemmällä, huonolla kestää kauemmin.







Napassa useat viinitilat tarjoavat paitsi laatuviinejään, myös kuplia. Shamppanjaa se ei ole, sillä alue ei tietenkään voi käyttää Ranskan Champagnen alueelle varattua nimikettä, mutta suotta sitä suremaan. Laadukas kuohuviini voittaa huonon shamppanjan mennen tullen. Ei esimerkiksi kannata Saksassa ostaa Lidlistä heidän omaa shamppanjaansa, kokeiltu on. Pitää tietää miltä huonokin maistuu jotta osaa paremmin arvostaa hyvää.

Ja huolimatta Sideways -leffasta ja pinot noirista, me päätämme keskittyä kierroksellamme kupliin.

Napassa on myös asukaslukuunsa nähden suhteellisesti eniten Michelin -tähditettyjä ravintoloita ja hulppeita majoitusvaihtoehtoja. Monet lentävät kauempaa viikonlopun viettoon yksityiskoneillaan Napan lentokentälle.








Gloria Ferrerin tila oikein tihkuu hyvää mieltä. Ranch -henkinen rakennus ottaa vieraat vastaan tyylikkäästi. Terassilla on lievästi ruuhkaa mutta meidän neljän aikuisen, yhden lapsen ja yhden koiran seurueelle löytyy tilaa. Napassa monet viinitilat toivottavat paitsi lapset, myös koirat tervetulleeksi.


"Jeee, mennäänkö me viinitilalle, kivaa! Saako siellä taas maistella niitä rypäleitä!". That's my girl.


Maistelukierrokselle otetaan Winery Exclusive ja Reserve Flight -maistelumenyt, sekä bonuksena vielä makeahkoksi luokiteltu ja kolme Double Golds -palkintoa kerännyt Va de Vi. Ja jotta maistelusta tulisi täydellistä, tilataan kuplien kyytipojaksi juustolautanen, paikallisista juustoista. Kermainen Triple Cream, pehmeä lampaanjuusto sekä kiinteämpi vuohenjuusto kekseillä, tomaattihillokkeella ja manteleilla.








Tarjoillija unohtaa tehdä tilauksen gluteenittomana ja koska kontaminaatio on tapahtunut saan oman pienemmän, mutta hyvin riittoisan setin. Iso lautanen jätetään pöytään. Tapahtumaa pahoitellaan moneen kertaan. Rakastan sitä miten keliaakikot täällä huomioidaan. Ja rakastan jenkkien tapaa hoitaa kiperämmätkin asiakaspalvelutilanteet.

Maistelu aloitetaan tarjoilijan järjestykseen asettamista laseista vasemmalta, jotta kehittyneemmät maut pääsevät oikeuksiinsa.

Kaikkien suosikit löytyvät listan loppupäästä, Carenoros Cuvée on jopa kermaisen pehmeä, sen huomaa lasiin jäävästä jäljestäkin. Tarjoilijan vinkistä kokeillaan juustoa keksillä ja tomaattihillolla yhdistettynä 2011 Brut Roséhen, yhdistelmä joka saa kaikki yllättymään. Yksinään tämä rosé ei nimittäin ollut juuri minkään makuinen. Yhdistelmä tekee niin paljon. Ei ole oikeita tai vääriä tapoja arvioida viinejä tai kuohuviinejä, on erilaisia makuja, henkilökohtaisia mieltymyksiä - ja ennen kaikkea onnistuneita ja vähemmän onnistuneita ruoan ja viinin yhdistelmiä.








Ferrerin jälkeen suuntamme nokkamme kohti Moët & Chandonin viinitilaa, Domaine Chandonia. Satuimme visiteeraamaan Australiassa, Melbournen lähistöllä Yarra Valleyssä vastaavassa, mutta sitä postausta saatte vielä hetken odottaa.

Alue on kaunis, mutta siitä uupuu sama tunnelma kuin Australiassa. Pienempi se on, eikä yhtä valoisasti ja avarasti toteutettu. Elämys Australiaan on laimeampi, sillä tilalla ei ole juurikaan esittelyä, vain kauppa ja baaritiski, jonne voi rahansa syytää. Homma on tehty hyvin helpoksi.

On paikka kuitenkin hyvinkin tunnelmallinen. Ei käy valittaminen.









Valitsemme maisteluun Rosé- ja Prestige -menyt tiskiltä. Laseihin kaadetaan ensimmäisenä marjaisaa roséta sekä inkivääriin vivahtavaa kuohuvaa. Maut ovat molemmissa hyvin erilaiset Ferrerin viineihin verrattuna, kenties hieman hapokkaammat. Kevyempiä ja nyansseiltaan yksinkertaisempia. Lasien tyhjetessä siirrytään seuraavaan juomaan.

Kun listat on maisteltu loppuun maistamme vielä punaista pinot noir -kuoharia. Ei hassumpaa lainkaan!








Päivän päätteeksi jäämme puutarhaan nauttimaan kuumasta helleaallon lämmittämästä ilmasta varjossa, kuplien uuvuttamana.

Kotona odottaa vain ennen matkaa aikuisten rypälemehuista ja kuplista tyhjennetyt viinikaapit, jotka taas pitää täyttää. Vielä on liian pitkä matka jotta viitsisi ostaa muistoja pullon muodossa mukaan kotiin lämmittämään talvi-iltana.

Voisin hyvin tottua tähän kylmien talvien sijan. Että viinitilat olisivat vain tunnin tai parin ajomatkan päässä kotoa. Ja tähän Napa Valleyn tunnelmaan.