perjantai 28. lokakuuta 2016

Minä kasvoin aikuiseksi sinun tahdissasi


Kello on noin yksi maaliskuisena yönä kun facebookfeediini pompahtaa esiin tämä video. Se saa sydämeni muljahtamaan, kylmät väreet kulkemaan koko kehoni läpi. Se on yksi viileimmistä videoista, jonka olen nähnyt. Se kiteyttää vuosikymmenet, nuoruuteni, aikuisuuteni vajaan kolmen minuutin pakettiin.

Se tuo viestin, joka tuntuu epätodelliselta.

Ruotsalainen bändi, jonka jokaisen kappaleen ensimmäisestä tahdista erottaa omintakeisen tyylin, lopettaa. Kent, jonka kanssa olen kasvanut teini-iästä aikuiseksi, joka on elänyt kanssani elämäni tuskat ja ilot, joka on tarjonnut suuria tunteita, joskus eleettömän pienesti ja silti niin mahtailevasti, on tullut tiensä päähän.






Kent ei ole koskaan tehnyt asioita kuten toiset. Nämäkin ovat pitkät jäähyväiset. Tuona yönä makaan sängyllä kuuntelemassa lopetusuutisten lomassa julkaistun uuden kappaleen tukahdutettua melodiaa, symbolisia sanoja ja huomaan miten pieni, lämmin ja märkä tippa valuu silmäkulmastani. 

Vaikken ole teini, enkä edes raskaana. 

Kent on jättänyt syvän jäljen sieluuni. Loppu koittaa vasta joulukuun 17. tätä vuotta.







On vuosi 2001. Istun Volvon takapenkillä matkalla kohti Jyväskylää. CD-soittimestani pauhaa pitkin nappikuulokkeiden piuhoja ensin Revolt III ja jossain vaiheessa Musik Non Stop. Edessä on iso koitos johon lataudun. Kentällä päässäni pauhaa melodiat ja sanat. 


"Och du är som jag, när du dansar, har aldrig träffat nån som du."

Ottelu menee täydellisesti. Käytän Kentiä aina valmistautuessani matseihin. Usein myös salilla ja juostessa.





Istun kotona sohvalla. Stereoista raikaa Dom Andra. Vuosi on 2004. Tiedän jo silloin, ettei elämäntilanne voi jatkua sellaisenaan kovinkaan pitkään.


"Vi blev som dom andra, vi blev som dom andra, vi blev som dom andra."



...ja kun samaan aikaan yksi aikakausi loppuu ja toinen alkaa vuonna 2007 juoksen pitkin Helsingin rantoja kuunnellen Du & Jag Döden -albumia. Se tulee säilymään minulle tärkeimpänä albumina koko Kentin diskografiasta. 


"Och som ni som lekte när ni var barn, du förlorade ditt krig, du står ensam kvar."





Vuonna 2008 löydän itseni Lahdesta Miikan kyljestä ensimmäiseltä yhteiseltä keikaltamme. Aurinko nousee lavan taustalle ja Jocke Berg ilmestyy jostain kultaiset kengät jalassaan, Max 500 pauhaa juuri niin tunteella kun sen kuuluukin.






Seuraavat kolme albumia eivät tunnu enää omilta. Joudun odottamaan vuoteen 2012 ennen kuin tuntemani Kent löytää takaisin oikeille raiteille. Mutta silloin se tapahtuukin isosti.

Vuonna 2013 seison ystävieni ja läheisteni edessä juhlimassa. Juhlien kohokohtaan olen valinnut 999 -kappaleen. Kaikki ne asiat, ne virheet, mitä ajattelin etten elämässäni koskaan tee - olen tehnyt ne moninkertaisesti, tai jotain pahempaa niiden sijan. Ja niiden ansiosta kasvanut sellaiseksi kuin olen.

Onnelliseksi.


"Dom 999 saker jag aldrig skulle göra,
dom vägs upp av 999 värre saker jag gjort.
Dom 999 saker jag aldrig skulle göra, 
dom vägs upp av 999 värre saker 
jag redan har gjort"






Kun toukokuisena yönä tänä vuonna 2016 Kent julkaisee viimeisen albuminsa Då Som Nu För Alltid, en pysty tekemään muuta kuin makaamaan sängyllä ja hengittämään syvään melodioiden tahtiin ja kuuntelemaan koko levyn kerralla läpi vaikka se tarkoittaakin lyhyempiä yöunia. Se levy on ehkä parasta mitä tältä bändiltä on koskaan tullut ulos. Se on osa pitkiä jäähyväisiä.


Tänään Kent hyvästelee meidät Helsingissä. Tätä en jätä väliin. En voi.






Joulukuun puolessa välissä me lähdemme Tukholmaan kuuntelemaan kaksi viimeistä keikkaa. Silloin Kent jättää lopulliset hyvästinsä bändinä kaupungin suurimmalla arenalla. Pitkien jäähyväisten viimeinen hetki koittaa.


Kaksi asiaa on ainakin sen myötä varmaa; 

minä joudun etsimään itselleni uuden sielunbändin, eikä kukaan muu kuin Jocke Berg voi näyttää yhtä hyvältä kultaisissa kengissä enää koskaan.




Kuvat Kentin eri keikoilta vuosien varrelta, milloin milläkin kameralla, tai puhelimella. Hyvä että ne edes jostain syövereistä enää löytyi.

maanantai 24. lokakuuta 2016

Minilomalla Clarion Helsingissä - mitä hypen jälkeen?


Jos jotain uutta rakennusta ja sen konseptia on Helsingissä viime vuosina hehkutettu, niin uutta Clarion Helsinkiä, jonka komea torni on kohonnut kuin varkain Helsingin Jätkäsaareen. Eikä sitä ihan syyttä olla tässä muodossaan hypetetty; se on yksi merkki uudenlaisesta ajasta ja arkkitehtuurista, siitä millä tavalla Helsinkiä ja sen kaupunkikulttuuria kehitetään.








Hotelli on jonkinlaisessa hiljaisuudessa tehnyt soft launchin, ja avannut ovensa ilman sen suurempia hypetyksiä. Kutsu avajaisbileisiin kilahti marraskuulle. Hieman hämmentyneenä tartuin siis facebookissa vastaan tulleeseen tarjoukseen 50 € / yö / kahdelta hengeltä, sillä en ollut tajunnut että hotelli on tosissaan jo avannut. Ja koska meillä oli kokonaan lapsivapaa viikonloppu, mikäpä sen parempi ajankohta kuin kahden päivän päähän testaamaan tämä uutuus kaksistaan.


Clarionin konsepti meillä ja muualla


Ehkä kymmenisen vuotta sitten päädyin työmatkalla Tukholmassa Clarioniin yöksi. Muistan mainostoimiston jamppojen kehut yöpymisvalinnastani; 'paras aamiainen koskaan', 'prameat ja mukavat huoneet', 'oikein hyvä lokaatio', yksinkertaistettuna hyvä valinta, vähän jotain muuta, 'lite bättre'.

Huone oli ehkä hieman pienehkö, mutta oikein mukava ja moderni, uudenlainen. Jos oikein muistan, niin kylppärin seinä oli lasia ja muuten huone oli kohtuullisen valkoinen. Yläkerrassa oli messevä saunaosasto näköaloin, jonka jacuzzi jäi kuitenkin kokeilematta alastoman ja kännisen miesporukan takia.








Oletan, ettei Helsingin hotellin konseptia olla ainakaan heikommaksi tehty - siitä olivat lupauksena kuvat ja tarinat 16. kerroksen ulkouima-altaasta ja Sky Room -baarista.


Tästä on hyvä aloittaa, ajattelin.


Täyttyvätkö lupaukset, Clarion?


Huonevarauksen tehtyäni lähetän meiliä ilmeisesti hotellin respaan. Haluaisin yllätystreffeillä huoneeseen jonkinlaisen tervehdyksen, kenties shamppista, hedelmäkorin tai muuta vastaavaa. Laitan tietoni, varausnumeron ja toiveen ja pyydän olemaan yhteydessä. En koskaan saa vastausta tähän, joten käyn itse hätäisesti hakemassa meille jotain kaupasta.

Hotellin aula on kaunis ja rauhallinen kun saavumme sinne. Check-in sujuu moitteettomasti, sunnuntaina ei tunnu olevan kiire, ja kaikki paikat ammottavat tyhjyyttään. Kyselen miten uima-altaalle kannattaa varustautua ja saan kuulla ettei huoneesta tarvitse mukaan pyyhkeitä, sillä ne löytyvät ylhäältä, kuin myös kylpytakit.









Respa on buukannut meidät 5. kerroksen standard -tason huoneeseen. Avaamme oven ja pääsemme täysin pimeään huoneeseen, sillä verhot on vedetty eteen. Ei mitään valoisaa ja viehkeää tervehdystä tässä huoneessa. Voin nopeasti lisäksi todeta huoneen olevan yksi pienimpiä kahden hengen huoneita missä olen missään Pohjoismaissa yöpynyt. Huoneesta aukeaa näköala suoraan Jätkäsaaren rakennustyömaalle. Ikkunan edessä oleva mukava nojatuoli ei juuri houkuttele istahtamaan nauttimaan näkymistä.









Sisustus on sellaista remontoitujen Scandicien tasoa. Ihan hienoa, muttei säväyttävää - ei, vaikka kahvikuppeina on Marimekkoa. Kaikissa hotelleissa ihmettelen aina petivaatteiden kuohkeutta, eikä tämä ole poikkeus.


Hotellisängyt ovat melkein aina vaan niin ihania.


Kylpyhuone on myös verrattain pieni, joskin siisti. Tottakai. Kaikki hohkaa uutuuttaan. Uinnin jälkeen huomaamme, että kuivattamista varten on todella vähän tilaa. Isot pyyhkeet mahtuvat vain suihkukaapin reunaan, uima-asut ja märät pipot saavat mennä pöntön yläpuolella olevalle ritilälle, josta pelkään niiden tippuvan suoraan pönttöön. Seuraavana aamuna otettu suihku paljastaa myös ettei vesiä ole säädetty vielä kunnolla, sillä tasalämpöistä vettä sieltä ei saa kunnolla tulemaan.

Lisäksi huoneen ilmanvaihto pitää todella kovaa ääntä, kovempaa kuin mihin hotelleissa olen normaalisti tottunut.

Pienet tekstit ja oivallukset saavat vieraan kuitenkin hyvälle tuulelle. Kuten esimerkiksi vaateripustimeen rustatttu ajatus.







16. kerroksen Sky Room ja uima-allas


Päätämme lähteä kokeilemaan näköalabaarin ja uima-altaan tarjontaa. Uikkarit alle, pipo mukaan ja huoneessa olevat tohvelit jalkaan. Ylhäällä kun on pyyhkeet ja kylpytakit niin niitä ei tarvitse huoneesta.

Sky Room on mukava ja toimiva. Sisustukseen olisi voitu panostaa hieman enemmän. Maisemat yli Helsingin huikaisevat. Drinkkilistakin on ihan kelpo. Kaikki cocktailit maksavat 13 €, ja valitsemme omamme. Maukkaita, vaikkei ihan tajunnanräjäyttäviä. Mutta kyllä niitä kelpaa siemailla näissä maisemissa mukavissa tuoleissa.

Tänne en kuitenkaan tule drinkkien takia uudestaan, vaan lähinnä näköalan.











Yläkerran yleiset alueet ovat täynnä pahvilaatikoita ja muovia, siivous on jäänyt yhtä kesken kuin hotellikäytävällä, missä on roippeiden lisäksi myös siivoustarvikkeita.

Siirrymme pukukoppeihin mennäksemme uimaan. Pukukopeista puuttuu paitsi minkäänlaiset naulakot, myös ne luvatut pyyhkeet ja kylpytakit. Tulee keikka huoneeseen, mistä ei myöskään löydy kylpytakkeja. Soitto respaan kertoo etteivät ne itse asiassa edes kuulu standard -huoneen varusteluun. Ilmeisesti niitä ei myöskään voi lisämaksusta vuokrata (vinkki hotellille!). Tämä info olisi tietysti auttanut vähän eri tavoin varustautumaan, mutta lähtökohtaisesti kylpytakit saisivat kuulua ihan kaikkiin huoneisiin tämän tason hotellissa, varsinkin kun tarjolla on uima-allas ja sauna. Ja naulakot pukuhuoneisiin, kiitos.

Sauna muistuttaa lähinnä ruotsalaista versiota siitä itsestään, eli lämmintä huonetta. Kunnon löylyjä siellä ei saa. On Suomi ja lokakuu, hotelli on suoraan meren rannalla ja allas ulkona, joten siellä tuulee ja kovaa. Onneksi Siveltimellä -blogin Sanna ehti etukäteen vinkata piposta, jotka meillä on päässä. Viihdymme lämmitetyssä altaassa varmaankin puoli tuntia rajusta tuulesta huolimatta.

Kaksi pariskuntaa käy kokeilemassa allasta ilman pipoa, ja lähtevät nopeasti pois pään jäätyessä.


Allas on käytännössä meidän kahden.










Allasalue on varmasti kesällä ja vähemmällä tuulella superviihtyisä. Pieni ulkonema altaassa on muun rakennuksen ulkopuolella, ja lasipohjan läpi näkee suoraan 16 kerrosta alaspäin. Tai näkisi, jos olisi päivä. Suomen lokakuinen ilta vähän estää tämän. Allasalueelle saa ottaa juoman, mutta se pitää itse hakea Sky Roomin puolelta.

Koska altaasta ei huvita nousta hyytävän kylmään tuuleen, jää drinksut poolissa meille yhteen.


Entäpä ruokatarjonta?



Illallista kokeilemme hotellin Kitchen & Table -ravintolassa. Ruotsalainen huippukokki on kasannut menyn, joka vaikuttaa erittäin maukkaalta. Päädyn ottamaan Kimchi Burgerin (18 €), jonka ilokseni saan gluteenittomana, ja Miika Hot Fish Tacon (28 €). Molemmat ovat hyviä, mutta lopputulos on ettei hinta/laatu ole ihan kohdillaan. Esimerkiksi kivenheiton päässä sijaitseva Naughty BRGR tarjoaa parempaa purilaista edullisemmin. Hot fish taco ei jätä suurta säväystä.

Annokset eivät ole huonoja, mutta hieman liian kalliita. Hinta ja laatu ei muihin verrattuna kohtaa. 


Viinit sen sijan toimivat oikein hyvin. Itävaltalainen Riesling ja Napa Valleyn Chardonnay olivat molemmat positiivisia yllätyksiä.











Aamiainen tarjoillaan samassa ravintolassa. Se on laadukas perusbuffet, josta ei jää mieleen suuria makuja tai erityisyyksiä. Valitsen lautaselleni kasviksia, leikkeleitä, munakasta, juustoa, hedemäsalaattia ja maitorahkaa pähkinöillä. Kyytipojaksi pieni mangosmoothie ja tablettimehukoneesta Rynkebyn appelsiinia ja pinkkiä greippiä.








Isoksi miinukseksi lasken sen, että gluteeniton nurkkaus on laitettu yhteen gluteenillisten tuotteiden kanssa, jolloin kontaminaatioriski on huomattava. Lisäksi esimerkiksi tavallinen jälkkäripulla on suoraan gluteenittomien tuotteiden vieressä, josta syystä keliaakikko saattaa hämmentyä ja ottaa kohtalokkaasti vääränlaista syötävää ja kärsiä jälkiseuraamuksista.

Myös erityisruokavalioiden merkinnät ovat puutteellisia tai puuttuvia ja niiden perään joutuu kysymään.


Riittääkö hype, Clarion?



Minilomakokemuksen perusteella Clarion Helsinki kärsii lastentaudeista vielä tässä vaiheessa. Lisäksi muutama asia tuntuu tämän tason hotellille laadultaan ja palvelultaan liian matalalta. Viidenkymmenen euron tarjoushintaan tämä tietysti oli hintansa väärti, mutta normihinnalla kääntyisin Helsingin muiden hotelllien puoleen.


Jäin pohtimaan myös miten pitkälle hypetys jaksaa tätä hotellia kantaa. 






Sen sijainti ei nimittäin ole erityisen ideaali. Tänne on lyhyt matka iltadrinkille oikeastaan vain jos sattuu olemaan töissä tai asuu Ruoholahdessa, Hietalahdessa tai Jätkäsaaressa.

Ravintolatarjonnan pitäisi olla jotenkin erityisen loistavaa, erikoinen tai hinta/laatu -suhteeltaan mahtava, jotta keskustasta jaksaisi tulla varta vasten tänne. En näe tilannetta, missä olen tavannut ystävän Stockan kellon alla ja jaksamme lähteä siitä kutosen ratikalla Jätkäsaareen syömään tai drinkeille, kun lähempänäkin on niitä aivan loistavia vaihtoehtoja sekä hinnaltaan, että laadultaan. Kilpailu Helsingissä on nykyään kovaa.

Sijainti on hyvä lähinnä Tallinnaan matkustaville. Lentokentälle menijät tai sieltä pois tulevat joutuvat pahimpiin ruuhkasumiin Helsingissä matkalla tänne.





Jätkäsaari on kuitenkin kasvava alue. Toivoisin kovasti, että Clarionista tulee vielä menestystarina, sillä se lisäisi kaupunkikulttuuria Helsinkiin, se toisi paljon kaivattuja euroja talouteen, ja töitä monelle. Ehkä siitä voisi tulla se kaupunkilaisten olohuone, kuten se jo nyt lupailee.


Mitä tapahtuu kun hypetys on hiipunut, Clarion?



tiistai 11. lokakuuta 2016

Vuosi maailmalla, vuosi kotona

Niitä fiiliksiä ei oikein osaa kuvailla. Olet asunut lähes vuoden muiden nurkissa, hotelleissa, autoissa tai milloin missäkin eri puolilla maailmaa. Paikka on vaihtunut jatkuvasti, ja koko omaisuus on kulkenut mukana kahdessa rinkassa. Olet nähnyt paikkoja, joita useimmat eivät tule näkemään koko elämänsä aikana. Olet sukeltanut, kiivennyt, ällistynyt, nauttinut, vaeltanut, nauranut, itkenyt, mutta ennen kaikkea Elänyt. Elänyt täyttä elämää.

Ja sitten, ennen kuin tajuatkaan olet lentokoneessa, matkalla kotiin tuon uskomattoman vuoden jälkeen.







Meillä olisi taas mahdollisuus nähdä ystäviä. Käydä hakemassa maitopurkki lähi-Alepasta. Mennä omaan keittiöön tekemään välipala silloin, kun siltä tuntuu. Herätä omasta sängystä. Laittaa tavarat rinkan sijasta hyllyille ja kaappeihin. Juoda vettä suoraan hanasta. Elää arkea. Sitä ihanaa, normaalia arkea.

Samalla kuitenkin hieman arvelutti. Mille Suomi näyttäisi vuoden poissaolon jälkeen? Tuntuisiko se enää kodilta, vai olisiko minusta tullut pysyvästi hieman levoton maailmankansalainen, joka etsii jatkuvasti omaa paikkaansa?



Tiedättekö sen sanonnan, että
pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle?



Se ei ole lainkaan tuulesta temmattu, vaan harvinaisen totta joka sana. Vuoden mittainen matka opettaa paljon paitsi maailmasta, mutta ennen kaikkea kotimaasta. Ostettuaan kaupasta muovisen vesipullon, oppii arvostamaan hanasta tulevaa puhdasta vettä. Kun on tehnyt tarpeensa lattiassa olevaan reikään ja heittänyt vessapaperin (jos sellaista ylipäätään oli) roskikseen ettei putki menisi tukkoon, kaakeloitu kylpyhuone ja kunnon pytty ilahduttaa mieltä. Terveyskeskuksen jono lakkaa harmittamasta, kun muistelee sitä kerjäläistä, jonka vastikään amputoidusta jalasta vuoti nestettä nepalilaiselle kadulle. Maailman puhtain ilmanlaatu ja koskematon luonto tuntuu luksukselta suurkaupunkien saasteiden ja meressä kelluvien muovijätteiden jälkeen.






Pienen ihmisen maailmankatsomus


Bella kysyi kotiin palaamisen jälkeen vielä monta viikkoa, että saako vessapaperin heittää pönttöön, tai saako hanavettä juoda. Tuo pieni matkalainen oli kuitenkin viettänyt viidesosan elämästään maailmalla, ja muistan vielä elävästi kun hän juoksi silmät kirkkaina Nepalista hieman yllättäen löytyneestä länsimaiset standardit täyttävästä vessasta: "Se oli siistein vessa mitä oon nähny koko tällä matkalla!"

Joskus poden hieman huonoa omaatuntoa siitä, että ollaan raahattu tuota pientä ihmistä ties mihin kehitysmaihin. Samalla olen kuitenkin pohjattoman ylpeä siitä, miten hän on oppinut katsomaan maailmaa avarakatseisesti tavalla, jota ei voisi ikinä oppia lukemalla kirjoja kotisohvalla.

San Franciscon kodittomat, Kiribatin lapset joilla ei ollut varaa edes kunnon vaatteisiin saati leluihin mutta jotka olivat äärettömän iloisia, auringonnousu Angkor Watin takaa, Australian villit delfiinit, Himalajan tähtitaivas, raketin laukaisu Cape Kennedystä... Reissulla kokemamme on jättänyt meihin kaikkiin jälkensä. Pieni reissaaja halusi kiinnostuneena kuulla kaikesta lisää ja imi kaiken näkemänsä ja kokemansa mukaansa sienen lailla - ja Suomeen palattuamme hän vertailee kaikkea tätä kotimaassa kohtaamiinsa ilmiöihin tarkkaavaisuudella, joka ei lakkaa hämmästyttämästä minua.

Maailma ei ole hänelle mikään iso, pelottava ja tuntematon. Se on hänelle valtava, loputon koulu, jonka erilaisiin ihmisiin, kulttuureihin ja tapoihin suhtaudutaan suurella mielenkiinnolla. Siinä olisi oppimista monelle isommallekin.







Perspektiivin tarkistus


Jos Suomi näyttäytyi uudessa valossa maailmalla vietetyn vuoden jälkeen, niin oma ajattelutapa ja suhtautuminen asioihin vasta muuttuikin.


Tärkeimpänä oppina mukaan tarttui ajatus,
että maailma kyllä kannattelee.


Töissä on saattanut olla tiukkoja projekteja. Sellaisia, jotka aiemmin olisivat vieneet yöunet tai vähintäänkin aiheuttaneet valtavan stressin. Reissun jälkeen tämä koko oma, konttorintuoksuinen ja turvallinen työelämä on kuitenkin asettunut täysin uuteen valoon, kun muistelee miten ihmiset maailmalla joutuvat tulemaan toimeen todella vähällä ilman turvaverkkoja, ja millaisia uhrauksia he joutuvat tekemään pitääkseen perheensä ruokittuina.

Että ei tässä oikeastaan asiat niin huonosti sitten olekaan. Samalla huomaa ajattelevansa, että ehkä ihan kaikesta ei vaan kannata stressata.




Kotiinpaluusta on tänään tasan vuosi


Muistan edelleen ajatelleeni, miten masentuisin varmasti nähdessäni lentokoneen ikkunasta pitkästä aikaa Suomen. Mielikuvissani se oli ruma ja harmaa, sellainen kuin syksyinen loska ja räntä voi pahimmillaan olla.

Sen sijaan meitä tervehtikin uskomattoman kaunis syyspäivä - sellainen, joita tänäkin syksynä on ollut ilahduttavan paljon. Viileä ilma tuntui jokaisella sisäänhengityksellä uskomattoman raikkaalta ja puhtaalta. Suomi näytti kauniilta ja tuntui kotoisalta.



Säröjäkin tietysti löytyi.



Ensimmäisenä särähti ihmisten töykeys ja jonkinlainen luovuttamisen ilmapiiri. Kukaan ei hymyillyt - aivan kuin iloisuus olisi ollut pääomaa, jota kannatti vaalia ja piilottaa kaikilta muilta. Kaikki näyttivät vakavilta ja masentuneilta, jopa surullisilta. Kun minä hymyilin kadulla, perääni katsottiin kummeksuen. Mikä tuotakin vaivaa?

Amerikkalaistyyppistä small talkia ja hymyilyä katsotaan täällä todella kieroon. Väheksyen ajatellaan sen olevan pelkkää tyhjää ulkokuorta, kun oikeasti kyse on toisen ihmisen huomaamisesta. Minä huomaan että sinä olet siinä, ja osoitan sen hymyilemällä ja tervehtimällä, kenties sanomalla muutaman mukavan sanan. Muualla maailmassa se on normaalia käytöstä, Suomessa epäilyttävää pinnallisuutta.






Olimme kokeneet aivan järjettömän paljon upeita juttuja. Uiminen fijiläisen vesiputouksen alla, vaeltaminen Uuden-Seelannin henkeäsalpaavissa maisemissa, villien kenguruitten rapsuttelu Australiassa, ystävien kanssa vietetty uusi vuosi Thaimaassa, kuuman teen nauttiminen pitkän vaelluspäivän päätteeksi teetuvassa Himalajalla... Lukemattomia isoja ja pieniä muistoja, jotka kulkevat mukanamme tuosta uskomattomasta vuodesta.

Unelmiemme vuosi, todellakin. Koettavaa ja nähtävää oli niin paljon, että niiden sulattelu jatkuu vieläkin. Myös reissusta palautuminen kesti monta kuukautta. Tarjolla olisi ollut mittavaa remonttia vaativa unelmakoti, mutta virtaa ei ollut riittävästi isoon projektiin. Kotona oli hyvä olla, ja yhä edelleen sitä huomaa ajattelevansa miten helppoa ja toimivaa kaikki on täällä. VR:n myöhästely ei haittaa yhtään, koska täällä ei sentään yritetä huijata lippujen hinnoissa. Lisäksi voi suhteellisen turvallisin mielin luottaa siihen, että juna ylipäätään kulkee, jos aikatauluissa niin sanotaan.


Ei sitä kaikkea ymmärrä vieläkään


Vaikka ollaan oltu jo vuosi kotona, niin yhä edelleen reissussa koetut asiat loksahtelevat paikoilleen ja asettuvat omaan kontekstiinsa. Matkan päällä eli niin siinä hetkessä, niin niiden kokemusten täysivaltaisesti ympäröimänä ja uutta jatkuvasti hengittäen, että ei oikein aina edes tajunnut katselevansa auringonnousua Grand Canyonilla, pelaavansa golfia Himalajalla tai snorklaavansa paholaisrauskujen kanssa Indonesiassa. Usein aamulla herätessäni en heti edes muistanut, missä maassa olemme. Koita siinä sitten orientoitua nauttimaan elämyksistä, joita oli jatkuvasti tarjolla, toinen toistaan upeampina.

Tuli jonkinlainen reissuähky - mieli ei täysin ehtinyt sulattaa sitä jatkuvaa huikeiden kokemusten ilotulitusta.







Noin vuosi sitten, kun kaikki oli vielä kirkkaana mielessä, kuvasimme viimeisen illan videon. Yhä edelleen se vie suoraan takaisin muistoihin, eikä silmäkulma pysy kuivana vieläkään. Meillä oli aivan käsittämätön vuosi. Reissukuvia katsellessa tulee vielä vuoden jälkeenkin pieni epäusko.



"Mieti, me ollaan oikeesti käyty tuolla 
ja tehty näitä juttuja."


Minun ei tarvitse kuin katsoa Giaa, ja toinen ymmärtää pelkästä katseesta, millainen mieletön kokemus meillä kulkee mukana. Nyt ja aina.

--

Ai niin, meidän Facebook-sivullamme tuli muuten tuhat tykkääjää täyteen, jonka kunniaksi arvoimme shamppanjapullon. Käy kurkistamassa suosiko onnetar!