maanantai 6. heinäkuuta 2020

Koronakeväästä, vahvistuneista tunteista ja lapsettomana sinkkuna olosta - tuleeko vauvoja vai eroja?


On suoranainen ihme, että istun nyt junassa. Suomi onnistui koronan tukahduttamisessa sen verran hyvin, että elämä on hieman jo normalisoitunut. Junalla voi matkustaa, eikä koronaakaan tarvitse ihan älyttömästi pelätä, jos tartuntalukuja on uskominen. Kuulokkeissa soi Olavi Uusivirta; "Kesä on täällä taas, istutaan hiljaa, missä raiteet risteytyy on tuulensuojaa, valkea taivas".






Maailma on ollut poikkeustilassa koko kevään ja alkukesän. Harva kolkka meidän pallolla on selvinnyt koronasta pienellä, tai ilman minkäänlaisia rajoituksia. Toisiin maihin se on iskenyt pahemmin kuin toisiin. Yksilötasolla jotkut ovat kipuilleet sitä, etteivät pääse ravintolaan, toiset sitä, ettei kotoa saa edes poistua, paitsi pakollisille kauppa- ja lääkärikäynneille noin suurin piirtein.

On maita jossa tilanne on edelleen karu, toisissa rajoituksia taas on höllennetty reilusti. Rajoja on avattu, mutta myös pidetty suljettuna. Kaikkialla ei onneksi nähty pahinta skenaariota koronasta, mutta monessa paikassa juuri ne skenaariot ovat toteutuneet.

Kaikesta ei edes uutisoida länsimaisissa medioissa. Osassa kehitysmaita tilanne on monella tapaa kamala, kiitos koronan. Sitten on niitä maita joissa näemme jo toisen aallon alkuja, ja niitä, joissa korona niittää yhä edelleen satoa, eikä sille edes näy loppua.




Se mikä yksilöstä tuntuu rajoittavalta ja pahalta on aina riippuvaista perspektiivistä. Sen on huomannut paljon keskusteluista, joita on käyty niin koronan pahimpana aikana, kun sen jälkeenkin. Tuntuu siltä, että useat odottelevat henkeä pidätellen mitä seuraavaksi tapahtuu - monessa mielessä, eikä suotta.

Meni pitkään ennen kuin olemme mekään päässeet halaamaan rakkaita, istumaan keittiön pöydän äärelle juomaan kupin lämmintä, kilistämään kuplilla, täyttämään vatsat yhdessä herkuttelemalla. Nauramaan, vaihtamaan kuulumisia, siitä miten ollaan selvitty, mikä painaa, mitä ajatellaan.

Nyt on varovaisesti on uskallettu katsoa jo vähän tulevaankin. Enää mieli ja keho ei ole pelkässä selviytymistilassa.




Media puhui koronavauvoista, mutta luulen, että todennäköisempää on korona-avioerot


Keväästä tuli meillekin poikkeuksellisempi kuin olimme ajatelleet.

Vietimme neljän seinän sisällä neljä viikkoa, eikä se edes ollut puolia siitä, mitä Espanjassa pysyvästi asuvat joutuivat kestämään, Italiasta puhumattakaan. Tiivis yhdessäolo muuttaa ihan väistämättä perheen dynamiikkaa. Joskus maailmanympärimatkan jälkeen kirjoitimme postauksen siitä, ettei vuosi yhdessä ollut pelkkää auvoa.

Emme olleet ennen matkaa tajunneet, että kun vuodeksi lähtee perheen kanssa tuntemattomiin maisemiin, ei lähellä ole ystäviä, ja olet lähestulkoon 24/7 puolisosi ja lapsesi kanssa. Omia harrastuksia ei ole, ei kavereita, kenelle purkaa sydäntä, ja kaikki uudet ihmiskontaktit jäävät todella pinnalliseksi.

Avioliittoa ja hyvää parisuhdetta ei pidä yllä pelkästään pariskunta itse, vaan myös koko ympäristö, ystävät ja lähipiiri. Onnistuneeseen liittoon tarvitaan paitsi kaksi toisilleen sopivaa ihmistä, lujaa tahtoa, vähän onnea, myös muita ihmisiä.

Vaikka maailmanympärimatka oli mieletön vuosi, se oli myös parisuhteen todellinen stressitesti, mutta opettavainen ja hyvää harjoitusta muun muassa koronaan.




Samantyyppiseen tilanteeseen joutuivat nyt pakon edessä vähän kaikki.

Korona kenties pystyi antamaan jonkinlaista osviittaa siitä, mistä tuolloin puhuimme. Kaverit katosivat, harrastukset samoin, jäljelle jäi oma perhe. Onneksi useimmilla myös oma koti, sillä matkalla meidän piti toki aina etsiä uusi tasaisin väliajoin.

Kun media puhui koronavauvoista, mietin, että todennäköisempää on korona-avioerot. Niin ihana kuin oma perhe ja puoliso onkin, moni on varmasti tottunut myös siihen, että elämässä on muitakin ihmiskontakteja ja tekemistä. Olen kuullut useammalta taholta, että pitkälle maailmanympärimatkalle lähtenyt pari on palannut kotiin eronneena.

Toisaalta korona on pakottanut kaikki meidät pysähtymään ja miettimään, mitkä asiat sittenkään ovat tärkeitä. Ehkä kaikki se, mikä ennen koronaa oli normaalia, ei olekaan ihan tarpeellista.

Meidän kevät oli todella intensiivinen.





Ensin neljä viikkoa neljän seinän sisällä, sitten vuorokaudessa koko elämän pakkaaminen laatikoihin, osa autoon, paluureitin suunnittelu, ruoka- ja majoitussuunnittelu, sitten kolmessa päivässä noin 3000 km ajo halki korona-Euroopan kahden lapsen kanssa, viimeiseen lauttaan ehtiminen, ja kun pääsimme Suomeen, muutimme uuteen kotiimme, joka oli vain puoliksi kalustettu.

Sitten oli kaikki kotiutumiseen liittyvät asiat, ja esimerkiksi loppujen tavaroiden saaminen takaisin Suomeen Espanjasta. Yksi vaikeimpia rasteja oli kauppakassikuljetuksen saaminen karanteeniajaksi, kun koko kansakunta keksi meidän vuosia käytössä olleen palvelun samaan aikaan.

Kaikille korona-ajasta tutut kuviot olivat tietysti ajankohtaisia meilläkin - etäkoulut, etätyöt, yhtäkkinen tilanne siitä että koko perheen aterioinnin pitikin hoitaa pitkälti kotona ja niin vitsin monta kertaa päivässä.


Sitten eräs maanantai-ilta totesin että nyt ei enää pysty.




Mitään suurempia riitoja tai räjähdyksiä ei ole ollut, mutta koronakevät on vahvistanut sitä tunnetta, että tarvitsen omaa aikaa, hiljaisuutta, hetkiä kun taapero ei kerro miten hienosti hän on rakentanut legoja (noin kahden minuutin välein), tai esiteiniä ei tarvitse hoputtaa tai kymmentä kertaa pyytää tekemään yksi asia.

Tai ihan vaan sitä, kun ei edes tarvitse keskustella kenenkään kanssa siitä, mitä aamiaiseksi tehdään - vai tehdäänkö aamiaista ollenkaan jos ei huvita.

Mää-aika. Kyllä, sellaista minä tarvitsen. Hiljaisuutta, tilaa, aikaa olla ilman että on vastuussa mistään kenellekään. Pelkkiä aikuisten juttuja.




Koko kevään intensiivinen yhdessäolo oli parhaiten englanninkielisellä termillä selitettynä 'overwhelming'. Sovittiin Miikan kanssa, että hän ottaa kopin lapsista kokonaan, lähtee mummolaan, ja saan olla lapsettomana sinkkuna useamman päivän, YKSIN KOTONA.

Miten parasta! Yksin kotona! Sellaista hetkeä ei noin neljään kuukauteen ole tapahtunutkaan.

Herään ensimmäisenä aamun kymmeneltä. Kahvi porisee pannussa hetken kuluttua siitä, luen rauhassa päivän uutiset ja kaiuttimesta soi taas Olavi Uusivirta.

"Sopivasti muistetaan vain puolikas totuus siitä kuinka vapaita ollaa-aan-kaa-aan."


Mitä kaikkea sitä ihminen ehtiikään!


Tarkoituksella en ole sopinut kalenteria täyteen, sillä haluan oikeasti myös olla. Haluan maata sohvalla ja katsoa 'Remppa vai muutto' -ohjelmaa, monta jaksoa putkeen, ihmetellä miten rapakon toisella puolella jokaisella pitää olla oma kylppäri huoneen yhteydessä ja siinä myös double vanity, family room, play room, ja open concept for entertaining. Olisipa hupaisan hauskaa nähdä tyyppien ilmeet suomalaisista asunnoista!

Haluan katsoa putkeen kaikki mahdolliset Handmaid's Talet, ja lähteä käymään juoksulenkillä sitten kun siltä tuntuu. Haluan ehkä syödä aamiaisen vasta kello 12, ja ex-tempore lähteä ystävän kanssa illasta keskustaan viinilasilliselle. Tai ehkä pyöräillä ympäri Helsinkiä, pehmeänä kesäyönä tai päivällä jos mieli tekee.

Kaikkea sellaista, mitä minä haluan, juuri siihen aikaan kun minä haluan, kysymättä muilta, järjestelemättä aikatauluja.







Ja niin minä teen, kaikki neljä ihanaa yötä ja viis päivää.

Käyn kahden tunnin vartalohoidossa, jonka jälkeen soitan ystävättärelle ja lähdemme ex-tempore nauttimaan lasilliset kuplia.

Vietämme lisäksi mukavan illan Kallion Riviera -leffateatterissa katsomalla kovasti kehutun Parasiten, kun toiselta ystävättäreltä jää liput käyttämättä. Pyöräillään, otetaan kuplat, käydään syömässä, pyöräillään takaisin lempeässä kesäillassa.

Pyöräilen ympäri Helsinkiä, ilman päämäärää ja aikatauluja, sinne minne satun haluamaan.


Lähden toisen ystävättären kanssa enempi vähempi ex-tempore käymään Linnanmäellä käyttäen pressikutsun ja maistelemaan herkkuja. Voitan tietysti Derby-kisan ja sieltä pehmolelun! Pelataan pelejä, syödään pehmistä, otetaan vielä illan päätteeksi viinilasit.







Luen lukematta jääneitä Suomen Kuvalehtiä, vetelehdin aamuisin, ellen lähde lenkille.

Pyykkejä pesen vasta neljäntenä päivänä, kun on pakko miettiä mitä lomalle tarvitaan mukaan. Astianpesukone ei edes täyty ennen sitä samaa päivää - olen yksin, en tee juurikaan ruokaa, eikä omista tiskeistäni kerry juuri mitään. Hirmuinen ero siihen nähden, että koronakevään aikana kaksikaan koneellista ei välttämättä ole riittänyt perheen päivittäisten sotkujen siivoamiseen.

Tapaan taas yhden ystävättären, ilman suunnitelmia päädymme lempiviinibaariimme Vin-Viniin maustelemaan kuplia ja jakamaan koronakokemuksia. Päädymme myös syömään tacoja ja enchilladoja loistavaan meksikolaiseen. Olen kuulemma kevään aikana ollut niin poissaoleva kanavissa, että herkempi olisi saattanut ottaa itseensä.





En ihmettele. Onneksi ei ottanut.

En viitsi edes sometella koko mää-aikana, niin laiskaksi heittäydyn.

On ihanaa.



Paitsi kun menen nukkumaan kaipaisin jotakuta nukkumaan lusikkaan kanssani. Noh, en edes ehkä vain jotakuta.

Parin päivän päästä alan kaipaamaan myös pieniä, paksuja taaperon käsiä aamuisin halamaan ja kasvoja ilveilemään aamiaiselle, sekä esiteinin bambimaisia, pitkiä jalkoja lämmittelemään peiton alle.


Neljän yön jälkeen pakkaan tunnissa (!) kolmen viikon tavarat, hyppään pyörän selkään duffeli omassa selässäni, ja astun Helsingin päärautatieasemalta pyörineni junan kyytiin.






Ehdinkö silloin joskus ennen tehdä näin paljon näin lyhyessä ajassa? Vai menikö se johonkin muuhun? Muistelen, että pystyin yhdessä työpaikassa viettämään neljän kuukauden jälkeen kolme viikkoa palkallista lomaa ylitöiden takia. Ehkä sekään aika ei ollut yhtä vetelehtimistä ja ex-tempore -viinibaareja, tai kesäyön pyöräilyjä.


En ihan muista, millaista oli olla lapseton tai sinkku, ja lomalla, mutta ajattelin aina sopivin väliajoin olla sellainen, oli korona tai ei.

Katsotaan, miten aktiivinen jaksan olla seuraavatkaan viikot. Sitä voi kurkata instatililtä tai fb-sivulta välillä. Seuraavaksi meitä nimittäin kutsuukin taas Saimaa ja pitkä kesäloma - yhdessä. ♥



Ja yhä edelleen kuulokkeissa soi Olavi Uusivirta;

Ollaanko tämä kesä näin, puistojen katveessa toistuvat kuviot,

ollaanko tämä kesä näin, sulla on syksyllä uudet kuviot.





Enemmän tarinoita, uusimmat jutut ja hetkiä elämästä muutenkin löydät meidän 
facebooksivuilta ja instagramista - olethan jo seurannut?

Vuoden 2020 #ReilutBlogit -kampanja kiinnittää huomion vaihtoehtoisiin matkustustapoihin ja lentämisen kompensointiin. Lue ihmeessä ja osallistu, jos et vielä ole niin tehnyt- kampanja on käynnissä koko vuoden!

Vastuullisuusasioihin voi tutustua Suomen johtavien asiantuntijoiden haastatteluissa Gian ja Tarinoita Maailmalta -blogin Annikan tuottamassa VastuullisuusPodcastista - klikkaa itsesi Spotifyihin tai Acastiin kuuntelemaan!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mukavaa kun haluat kommentoida! Vastamme sinulle mahdollisimman pian. Kommentti ilahduttaa aina!