lauantai 11. huhtikuuta 2015

Gili Trawangan, ja miten puoli saarta oppi tuntemaan Bellan kymmenessä minuutissa

Viimeinen lajiaan tämä postaus Indonesian kolmesta Gili -saaresta. Gili Trawangan on kolmikon turistoitunein ja suurin saari, josta löytää myös eniten palveluita. Kuuden päivän hiljaisen Gili Menon jälkeen vähän enempi elämää ei tuntunut lainkaan pahalta. Sitä Trawanganilla on tarjota. Siirryttiin public boatilla koko perhe ensin Trawanganille, josta Miika lähti tunnin kuluttua saapumisesta kohti Amedia ja neljän päivän vapaasukellusleiriä, me tytöt jäätiin viettämään äiti-tytär -aikaa kahden kesken.






Tällä selittyy myös tämän postauksen kuvien laatu, sillä kamera lähti Miikan mukana Amediin, ja me tytöt jäätiin puhelimen varaan saarielämää viettämään.

Minä lähdin heti public boatin saavuttua Trawanganille etsimään sopivaa ja hiljaista hotellia ja löysin sellaisen, kiirehdin takaisin kohta lähtevän sukeltajapoikani luokse pussailemaan, vilkutin rinkka selässä hetkeksi hyvästit hänelle ja tartuin tytärtäni kädestä. Lähdimme kävelemään saaren pohjoisosaa kohti väistellen jatkuvasti hevoskärryjä, jotka tulivat edestä ja takaa. Ihmiset parveilivat ravintoloiden ja kauppojen ympärillä. Bella jättäytyi kaksi metriä taakseni ja vastaili tien molemminpuolin olevien ravintoloiden ja hotellien ihmisten huuteluihin. Täysblondi pieni kikkarapää herättää huomiota jo ihan vaan olemuksellaan kaikkialla Aasiassa, ja sosiaalisen luonteensa vuoksi pääsee myös usein nopeasti kontaktiin paikallisten kanssa.







Katsoin taakseni muutaman  metrin välein ja huutelin kehoituksia pysymään perässä ja tulemaan. Ettei tarvitse välittää jokaisesta huudosta. Ettei tarvitse välittää kaikesta huomiosta. Että on tärkeintä vaan pysyä äidin kanssa yhdessä. Kaksi metriä takanani kävelevä Bella oli ilveilemässä takaisin jollekin, joka tien reunalla oli ilveillyt pienelle tytölle. Huusin tänne nyt, mennään tähän hotellin respaan, kaksi metriä tiestä. Respan tyttö pahoitteli ettei ollut tajunnnut kertoa ettei meille olisikaan huonetta kuin yhdeksi yöksi. Piti siis vielä jatkaa matkaa toiseen potentiaaliseen paikkaan, missä olin käynyt huonetta kyselemässä.




Paitsi että missä oli Bella?

Vastahan se oli ihan siinä mun takana?

Huusin vielä että tule nyt, mennään tähän? Mihin se nyt katosi?





Sadattelin vähän aikaa sitten facebookissa ystävilleni sitä miten Bella oli itsenäisesti päättänyt vielä meidän ollessa Gili Airilla lähteä uima-altaalle yksin uimaan sillä välin kun olin kääntänyt selkäni pakatakseni uintikamat. Sieltä löytyi tyttö, ylhäisessä yksinäisyydessä hyppimässä altaaseen - onneksi jo uimataitoisena. Pari kertaa neljävuotias on päättänyt lähteä itsestään ylittämään tietä. Ollaan todellakin vakavasti harkitsemassa valjaiden hankkimista. Ei tyttö sitä pahalla tee, mutta heti jos tulee jotain mielenkiintoista vastaan, sinne on impulsiivisesti rynnättävä. Vaikka kadun varrella huutelevat ihmiset varmasti tarkoittavat hyvää, tällaisen lapsen kanssa siitä on lähinnä harmia. Ja yltiösosiaalinen lapsi löytää myös helposti kavereita, joiden kanssa juosta ympäri ämpäri ravintolaa, rantaa, hotellia, ties missä.




Mutta Bella?

Miika lähti viisi minuuttia sitten paatilla kohti Amedia, eikä tyttöä näy missään? 




Lähden juoksemaan 25 kg painava rinkka selässä kohti rantaa ja huudan Bellaa. Kyselen onko kukaan nähnyt blondia kikkarapäätä pinkillä repulla? Joku lapsi on nähty menevän takaisin sataman suuntaan. Juoksen ja huudan. Ei näy tyttöä vaikka olen lähes satamassa takaisin - lähden juoksemaan takaisin.

Juoksen hiki valuen tietä takaisin pohjoiseen. Rinkka alkaa painamaan, se hidastaa vauhtia. Jätän sen eräälle dive shopille ja huudan että haen ne kohta, minulta on kadonnut lapsi. Aivan sama jos joku ne siitä pölliikin. Juoksen yllättävänkin kovaa läpyköissäni ja huudan Bellaa, menee ehkä minuutti, ja ihmiset alkavat viittomaan vaan eteenpäin, ymmärtävät että on hätä ja että lapsi on kadonnut. Jatkan kyselyä, ja huutamista, henkihieverissä, hiki valuu pitkin paitaa, ja mietin mitä v****a täällä pitäisi tehdä jos lapsi katoaa? Miika on paatilla matkalla Amediin eikä mitenkään puhelimella tavoitettavissa, poliiseja täällä on vain nimeksi. Huudan ja juoksen, juoksen ja huudan. Mielessä pyörii Madeleine McCann ja kaikki kauhutarinat mitä olen koskaan kuullut lapsien katoamisesta.

Ihmiset viittovat eteenpäin ja paikallinen antaa pyörän alle. Aikaa on mennyt vajaa 10  minuuttia. Poljen eteenpäin kunnes vastaan tulee kaksi naista, joista toisella on kädessä pinkki reppu, toisella sylissä pieni blondi tyttö, joka itkee hysteerisenä.



Siinä meillä menee hetki, halata pitkään, pitkään, pitkään.









Kestää 10 minuuttia kävellä takaisin kamojen luokse. Matkalla kaikki taputtavat ja hymyilevät, huutavat Bellaa. Muutama länkkärinainen tulee kertomaan että yrittivät pysäyttää itkevää ja juoksevaa tyttöä siinä onnistumatta. Bella pitää tiukasti kädestä kiinni ja nikottelee itkusta. Seuraavat päivät Bella ei karkaa minnekään vaan pysyttelee hyvin lähellä, ilman pyyntöjä.


Kun ollaan lähdössä Balilta Australiaan, sanon Bellalle taksissa ettei kentällä saa sitten juosta minnekään.

Tyttö sanoo "Niin, ettei käy niinkun siellä saarella. Se ei ollut kivaa."




Niinpä.


Kun me kävellään kaikki se kolme päivää Trawanganin kaduilla satamasta pohjoiseen, kaikki tervehtivät iloisesti Bellaa nimeltä.







Ihmiset Trawanganilla ovat ystävällisiä, todella hymyileviä, ihan kuten Airillakin. Heillä on halu saada turistit viihtymään. Trawangan on Gili -saarista suurin paitsi maantieteellisesti, myös asukasmäärältään ja palveluiltaan. Saaren ympäri menevä tie ei ole samanlainen kinttupolku kun Airilla tai Menolla, vaan tätä voi jo kutsua tieksi. Hevoskärrit ajelevat pitkin katuja, milloin kuljettaen tavaraa, milloin turisteja. Ihmisiäkin on paikotellen niin että joutuu väistelemään enemmänkin. Enimmäkseen pari-kolmekymppisistä nuorista koostuva turrejengi hengailee dive shopeilla tai rantaravintoloiden ja kahviloiden säkkituoleilla. Ihanan näköisiä vaatekauppojakin täällä on, joskin hinnat ovat tietysti Baliin verrattuna korkeat, eikä meidän rinkkoihin edes mahtuisi enää yhtään enempää kamaa. Gili Trawanganin saarihenki on niin erilainen Airiin ja Menoon verrattuna.

Satama-alueen ympärille keskittyy kaikista menevimmät paikat, joista löytyy iltaisiin hyvät bileet niitä kaipaaville. Iloisena yllätyksenä saarella on myös Night Market, josta saa erinomaista ruokaa passeliin hintaan katukeittiöistä. Bella, minä sekä Trawanganille saapuneet kanukit Hichem ja Caitlin vietettiinkin mukava ilta siellä yhdessä.










Kun Trawanganilla kävelee tarpeeksi pohjoiseen, tai toiselle puolelle saarta, ei tarvitse ihmisrysissä väistellä, vaan meidän hotellialue ja tieosuus olivat todella hiljaisia. Saatiin nauttia myös todella hyvätasoisesta majoituksesta sopuhintaan - sen verta hiljaista saarella näytti olevan, ainakin pohjoisemmassa että hinnat olivat hyvin neuvoteltavissa. Rantaravintoloissa ei illastakaan ole niillä suunnilla ihmisiä kuin nimeksi. Illallista syötiin kolmen muun turistin kanssa hotellin viereisessä paikassa.

Trawnganin ranta on kaikkien Gilien rannoista kaikista heikoin - korallit eivät heti rannalta näyttäneet ainakaan hotellin edestä kummoisilta ja koko rantaviiva on täynnä veneitä päivisin. Monella hotellilla on allas, joten uimisen voi hoitaa sielläkin ja vaan nauttia rantanäkymistä. Koska meillä oli vain kaksi yötä ja kolme päivää saarella ja olin kaksin Bellan kanssa, en voi väittää kokeeni saarta mitenkään kokonaisvaltaisesti.  Hengailtiin poolilla, rannalla, käytiin joogassa, pyöräiltiin vähän. Treffattiin Australian vuoden jälkeen kotimatkalla oleva kaverin pikkusisko Sarkku ystävineen, sekä Hichem ja Caitlin (tuttuja Gili Menon postauksesta).









Trawangan eläytyy kyllä edelleenkin hyvin siihen maineeseen, minkä se 80- ja 90-luvulla sai bilesaarena, mutta on täällä muutakin - niitä rantoja ja kivoja hotelleja, kelpo ravintoloita. Tämä saari toimii parhaiten niille jotka kaipaavat iltamenoa biitsien lisäksi, Gili Air taas niille jotka kaipaavat hiljaisuutta ja rauhaa mutta myös palveluita, ja Gili Meno taasen soveltuu parhaiten niille jotka vain haluavat rauhaa. Kolme saarta vierekkäin, kaikki omalla tavallaan paratiiseja, ja kaikki niin erilaisia.



Minkä sinä valitsisit?




Lue myös aiemmat postaukset Gili Airista sekä Gili Menosta.

10 kommenttia:

  1. No huh miten säikäyttävä kokemus! Onneksi oli ihan onnellinen loppu. Mitä saariin tulee, niin haluaisin tietenkin käydä kaikissa :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Säikähdys taisi olla molemminpuolista, ja siinä oli oppia molemmille. Onneksi ei tarvinnut turvautua viranomaisten apuun.

      Kaikki saaret on omalla tavallaan kivoja, ja parasta on että ne on niin lähekkäin että helppo nähdäkin yhdellä reissulla. :)

      Poista
  2. Huh...minäkin luin Bellan katoamista ihan kauhulla.. Onneksi päättyi onnellisesti :) Gilin saaret kyllä kiinnostaa, jos noille nurkille olen joskus vielä päätymässä. Kiitos näistä saarikoosteista, niistä on varmasti apuja monelle sinne suuntaavalle :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aikamoista kauhua se olikin - loppu hyvin kaikki hyvin, ainakin so far. Toivottavasti säikähdys oli tarpeeksi paha ettei enää yhtä helposti lähde karkuteille!

      Toivottavasti näistä koosteista on tosissaan apuja muillekin, jotka näitä harkitsevat! Näissä on vielä se hyvä että jos yksi ei miellytä, voi aina vaihtaa saarta kesken loman. :)

      Poista
  3. Ottamatta kantaa saarivalintaan, niin tuosta koko saari tuntee Bellan ajatuksesta tuli heti mieleen vierailumme Malediiveillä vuosia sitten. Ainakin siihen aikaan siellä oli vielä niin, että turistit ja paikalliset olivat eri saarilla ja paikallissaarille tehtiin sitten tutustumisretkiä. Ryhmässämme oli pieni, ehkä Bellan ikäinen, vaaleatukkainen tyttö ja paikallissaarella kaikki lapset olivat heti hänen perässään, tarjoamassa makeisia ja koskettamassa hänen hiuksiaan. Opas taisi sanoa, että luulevat enkeliksi ...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on itseasiassa ollut lievä ongelma täällä matkalla - varsinkin ne maat Aasiassa jonne harvemmin roudataan länkkärilapsia, on yleensä sellaisia missä muksu saa älyttömästi huomiota. Siis ihan liian paljon. Nepalissa Bellasta oli siistiä ensimmäiset 4 päivää kun kaikki halusi kuvia ja koskea ja jutella. Sitten se kävi ahdistamaan lastakin. Joka toinen metri olisi saanut pysähtyä ottamaan kuvaa, ja lopuksi lapsi itse alkoi huitomaan ja lyömään ilman lupaa lähestyviä käsiä. Erityisesti blondi, kikkara hiuspehko on hypistelyjen kohde. Karkkiakin ja kaikkea herkkua olisi ollut tarjolla jatkuvasti.

      Aasialaiset on geneerisesti todella lapsiystävällisiä, ja lisäksi tämä meidän yksilö taitaa edustaa jotenkin täydellistä kauneusideaalia, joka sitten johtaa tuohon äärettömään huomioon. Pitää ehkä tästä aiheesta vielä tehdä oma postauksensa.

      Poista
  4. Hui!! Mulla melkein itku tuli, kun mietin sun ja Bellan olotiloja!! Onneksi pimu löytyi <3 <3 Hui!!

    Varmaan oli hyvä opetus!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole ehkä koskaan huutanut yhtä kovaa missään, ja mulla on aika kantava ääni. Kyllä tossa ehti parikin kertaa monta epämiellyttävää ajatusta ajatella. :/

      Toivotaan ettei unohdu skidiltä tämä ihan niinkun kanan lento, kuten niin monen muun ajatuksen kanssa usein käy. :P

      Poista
  5. *mullameneekylmätväreet* Voi Bella, onneksi loppuhyvinkaikkihyvin. Ja toivottavasti oppi riittää seuraavallekin saarella... Voikaa hyvin, M&J&S&A

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Opetusta lie hetkeksi enemmän kuin tarpeeksi. Vointeja ja tsemppiä remppaan myös sinne! ♥

      Poista

Mukavat kommentit tänne! // Nice little comments here!