Olen alkanut puhumaan itselleni toisin, ja se vie minut aina oikeaan suuntaan

"Hirvee kiire duunissa, tiedätsä? Mä en varmaan millään ehdi nyt."

"Meillon nyt niin paljon kaikkea, että katotaan tossa kuukauden päästä uudestaan."

"Tuli just tällanen kiireellinen juttu, haittaako sua, jos otetaan toisen kerran?"

"Mä en just nyt vaan kerkee."

Kuulostaako tutulta? Minusta tuntuu siltä, että näitä hokemia kuulee vähän jatkuvasti. Ei pysty. Ei kerkee. On vaan niin paljon kaikkea. Tai ehkä tulee pari päällekkäistä juttua, ja sitten pitää perua se toinen, on vaan pakko. Enkä tarkoita nyt henkilökohtaisesti, mutta kiire ja kaikenlainen pakko tuntuu ohjaavan ihmisiä yhä enemmän.

Kyllästyin jossain vaiheessa vuosia sitten siihen, että on jatkuvasti kiire. Ja että kaikkea on pakko. Osa siitä oli ihan totta, mutta osa oli myös tunteen aiheuttamaa. Eritoten harmitti se, että piti aina ajatella että sitku, tää helpottaa, sit mä teen niitä juttuja mitä haluan. Aina välillä havahdun vieläkin sellaiseen sitkutteluun. Että on vaan niin paljon kaikkea, että en pysty tai ehdi tekemään jotain.

Sitten vähän lyön itseäni henkisesti sekä poskille, että kankuille, ja herättelen itseäni. Ei se niin ole. Kyllä minä oikeasti ehdin jos haluan.


Kuuntelin äskettäin Aki Hintsan kirjan 'Voittamisen anatomia' (äänikirjana, koska kotiäidillä on haasteita saada lukuaikaa, mutta vaunulenkit menee hyödyllisesti näin). Se oli kertakaikkisen loistava. Periaatteessa kyse oli ihan perusasioista, sellaisista, jotka tiedän, jotka olen tiennyt jo vaikka kuinka pitkään. Että arvot ovat niitä asioita, jotka ohjaavat elämää. Ja että niiden pitää olla itselleen selkeät, kuin myös tavoitteiden. Että asioihin käytetty aika pitäisi heijastua siihen, mikä on tärkeää.

Jos perheelle ehtii vaikka viikossa antamaan tunnin, ja väittää sen olevan korkealla arvomaailmassaan, teot ja sanat puhuvat aika pahasti ristiin. Silloin elää ristiriidassa itsensä kanssa, ja siitä seuraa harvoin mitään hyvää.

Noin periaatteessa kun tietää omat arvonsa ja tavoitteensa, pitäisi asioiden olla helppoja. Paitsi ettei ole. Olen aina ollut sitä mieltä, että sanat luovat merkityksiä ja ohjaavat käytöstä. Eli pitäisi vielä muistaa puhua itselleen oikein.

Vasta kun aloin puhumaan itselleni, ja myös muille vähän eri tavoin, kun mitä aiemmin olin puhunut, asiat alkoivat selkiytymään. En sano enää, etten ehdi. Sanon, että juuri nyt en priorisoi tätä niin korkealle, että tekisin sen. Ja se kuulostaakin yhtäkkiä aika erilaiselta.

Annan tässä muutaman esimerkin:

En sano esimerkiksi, että en ehdi salille. Sanon että nyt priorisoin sähköposteihin vastaamista sen sijan, että menisin pitämään huolta itsestäni.

En sano, etten ehdi tavata ystävää. Sanon, että priorisoin tämän myöhemmin tulleen kutsun ystäväni edelle. Tai että pidän kaikkea muuta kuukaudessa tärkeämpänä, kuin tämän ihmissuhteen hoitamista.

En sano, etten ehdi leikkiä lasten kanssa. Sanon, että nyt pitää mielummin osallistua tähän tuikiturhaan nettikeskusteluun sen sijan, että viettäisin heidän kanssaan aikaa.

En sano, etten juuri nyt pysty lähtemään toteuttamaan tavoitetta, kun on niin paljon kaikkea. Sanon, että nyt priorisoin aikani sellaisiin asioihin, jotka eivät vie tavoitettani eteenpäin.

En sano, etten juuri nyt tee unelmani eteen mitään. Sanon, että pelkään liikaa menettäväni tämänhetkisen elämäni, koska koen sen arvokkaammaksi, kuin sen, mitä unelmalla olisi minulle annettavaa.

Yhtäkkiä koko ajatusmaailma alkoi tuntumaan selkeämmältä, ja sellaiselta, että pelkästään kieli ohjaa minut ihan erilaisiin päätöksiin. Kaikki jutut eivät nimittäin kuulosta ihan niin hyvältä ääneen sanottuna näin, kun silloin, kun syyttää kaikesta ainaista kiirettä ja pakkoa. Ne kun on sellaisia suuria ja tuntemattomia, jotka eivät ole minun käsissäni. Sen sijan elämäni priorisointi kyllä on.


Oletko koskaan miettinyt, miten puhut itsellesi - ja eritoten, miten se sinuun ja sinun elämääsi vaikuttaa?

Enemmän tarinoita, uusimmat jutut ja hetkiä elämästä muutenkin löydät meidän 

facebooksivuilta ja instagramista - olethan jo seurannut?